Nyt se hetki sitten vihdoin koittaa – olen päättänyt lopettaa uusien videoiden ja blogikirjoitusten tekemisen. Miksi?

Miksi ei?

Ensin pitää sanoa, miksi ei. Minun oli alunperin tarkoitus tehdä ehkä viisi tai kymmenen videota, katsoi niitä sitten kukaan tai ei. Olin tullut muutamaa vuotta aiemmin uskoon ja sitten päätynyt vahvaan vakaumukseen siitä, ettei karismaattisuus ole totta ja tämän tiedon halusin jakaa videoilla, joille odotin muutamia kymmeniä näyttökertoja. Ajattelen, että tästä pientä piiriä koskevasta ja melko vaietusta aiheesta olisi hyvä olla saatavilla edes muutama video, olkoonkin kuinka huonoja tahansa.

Ensimmäiset videoni olivat mitä olivat ja niistä osa on toki tällä hetkellä poistettukin. Videoiden katsojamäärät yllättivät positiivisesti ja siksi tein aina seuraavan ja seuraavan videon. Tieto siitä, miten helposti somessa sensuroidaan kristillisiä näkemyksiä, sai myös pelkäämään koko kanavan poistoa – tulihan joistain videoista aina joskus ilmoitus, että ne on poistettu, koska niissä on ollut vihapuhetta. Esimerkiksi yksi tälläinen oli video, jossa sanoin Marssi elämän puolesta -mielenosoitusta torvensoitolla häiriköiviä mellakoitsijoita tööttääviksi häiriköiksi, joilla ei ole mitään sanottavaa. Kynnys videon sensurointiin on toisinaan absurdin matala!

Jossain vaiheessa julkaisin kuukauden ajan joka päivä uuden videon, kun ajattelin, että ehdinpähän vetämään täysillä loppuun asti, ennen kuin kanava canceloidaan. Mutta Jumala antoi toimintani jatkua ja se jatkuikin paljon, paljon pidemmälle, kuin olin alunperin suunnitellut. Tätä kirjoittaessani sain ilmoituksen, että kanavani on saanut yhteensä 250 000 näyttökertaa.

Miksen siis lopettaisi projektia, jota en varsinaisesti koskaan päättänyt edes aloittaa, vaan ajauduin siihen ikäänkuin olosuhteiden pakosta?

Kristittynä kasvaminen johti reformoituun uskoon

Asuin ennen Salossa. Sukulaisteni keskuudessa suhtauduttiin kristinuskoon aika nuivasti, jopa hyökkäävästi, joten jos halusin käsitellä uskonnollisia aiheita, se oli tehtävä somessa. Aluksi minulla ei ollut minkäänlaista seurakuntayhteyttä, mutta päädyin myös kokeilemaan muutamia karismaattisia seurakuntia – voitte varmaan arvata, miten siinä kävi…

Kasvoin myös uskossani valtavasti näiden kolmen vuoden aikana, jona videoita tein. Jouduin oikeasti perehtymään aiheisiin, joita käsittelin ja panostamaan niiden tutkimiseen. Aloitin täysin hukassa olevana huuhaa-uskovana, joka ei tiennyt mistään mitään. Olin vain oppinut, että ennen totuutena pitämäni usko, karismaattisuus, ei ollut totta. Mutta mitä tilalle? Mikä sitten on totta?

Moneen eri kristilliseen suuntaukseen tutustuttuani olen tullut siihen tulokseen, että niinsanottu reformoitu liike on lähimpänä sellaista, jota voisi sanoa ”totuudeksi”. Toki liikkeen sisällä on valtava kirjo erilaisia näkemyksiä tärkeistäkin opinkohdista – mutta ehkä juuri se tekee tästä liikkeestä niin kiinnostavan: jokaisella vastaantulijalla on jokin näkemys, jota minä en jaa, mutta josta me molemmat olemme kuitenkin valmiit keskustelemaan hyvässä hengessä. Hyvä keskustelukulttuuri ja puhdas opetus Jumalan armosta – parasta ikinä!

Lähetyshiippakunta – paras hiippakunta

Salosta ei kuitenkaan löytynyt reformoitua seurakuntaa, joten kävimme noin vuoden ajan Lähetyshiippakunnan tilaisuuksissa. Karismaattisuutta ei harjoitettu ja liberaaliteologian harhat torjuttiin – ei ehkä niin suorin sanoin, kuin luemme Herramme sen Raamatussa tekevän, mutta torjuttiinpa kuitenkin, joten siellä oli todella mukava käydä ja voin suositella heidän tilaisuuksiaan lämpimästi kaikille Salon seudulla asuville.

Meillä oli kuitenkin jotain opillisia eroja tuon seurakunnan kanssa. He käyttävät Jumalan kuvia tilaisuuksissaan rekvisiittana, joka häiritsi minua todella paljon. Lisäksi lapsemme kävivät heidän kastekoulunsa, mutta eivät lopulta saaneet kastetta, koska eivät uskoneet vesikasteen olevan pelastuksen ehto, vaan henkikasteen. Ehtoollista emme myöskään voineet nauttia, koska emme uskoneet luterilaiseen konsubstantaatioon.

Oppieroista huolimatta olimme aina lämpimästi tervetulleita kirkkoon ja meihin suhtauduttiin kunnioituksella ja rakkaudella. Olin tottunut liberaalikirkon pappeihin, jotka muuttuvat heti kirkonmiehistä koulukiusaajiksi, kun kuulevat, että joku on vähän eri mieltä heidän kanssaan, joten oli erittäin positiivinen yllätys törmätä liikkeeseen, jossa papit rakastivat Jumalaa kaikesta sydämestä, sielusta ja mielestään ja lähimmäistä niin kuin itseään.

Kyllä Rellu kulkee – 1000km kirkkomatkaa kuukaudessa

Monet ihmiset kannustivat meitä siirtymään paikallisseurakuntamme yhteydestä reformoituun seurakuntaan. Lähin sellainen löytyi 125 kilometrin päästä, Espoosta ja lopulta rohkaistuimme tekemään tuon ison muutoksen. Kukaan muu, kuin minä, ei tuntunut pitävän tuota matkaa esteenä, vaan meitä kannustettiin kokeilemaan tuota seurakuntaa. ”Kyllä Rellu kulkee!”, oli yksi mieleenpainuvimmista kommenteista ihmiseltä, joka yritti ylipuhua meidät käymään Espoossa ja sinne me lopulta päätimme lähteä.

Se oli paras päätös, mihin Ylösnoussut Jumala (se, joka kuoli ristillä meidän syntimme rangaistuksen kantaen, heräsi kolmantena päivänä kuolleista ja astui taivaaseen hallitsemaan ikuisena kuninkaana) on minut koskaan johdattanut. Ensimmäistä kertaa elämässäni pääsin kokemaan seurakuntayhteisön, joka ei halunnut ajaa minua ulos tilaisuuksistaan, kuten karismaatikot, tai alas jyrkänteeltä, kuten liberaalipapit. Myöskään sellaisia erottavia muureja ei välillämme ollut opillisesti, kuin mitä minulla tunnustavien luterilaisten kanssa toimiessani tuli vastaan (esimerkiksi tarjoamiani traktaatteja/kirjoja ei voitu käyttää jne).

Lyhyesti sanottuna Espoon Kotikirkko on jotain, jota ei voi selittää, se täytyy itse kokea. Minulle on edelleenkin täysi mysteeri, miten syntisiä ihmisiä samaan tilaan keräämällä voidaan aikaansaada jotain niin pyhää ja hienoa, mutta niin se vain on. En pysty selittämään sitä tässä kirjoituksessa, joten vaadin sinua käymään paikan päällä itse ja tutustumassa heidän toimintaansa.

Kotikirkon tilaisuuksissa oli poikkeuksellista paitsi laatu, myös määrä. Olimme tottuneet käymään jumalanpalveluksissa, jotka kestävät vähän yli tunnin, jonka jälkeen juodaan kuppi kahvia ja lähdetään äkkiä kotiin. Urheimmat jäävät rupattelemaan puoleksi tunniksi.

Kotikirkolla sen sijaan menimme aamulla paikalle noin kymmeneksi, hyvissä ajoin ennen tilaisuuden alkua. Ihmiset kerääntyivät paikalle ajoissa, lapset leikkivät keskenään ja aikuiset keskustelivat. Itse tilaisuus kesti noin kaksi tuntia, jonka jälkeen ihmiset kahvittelivat yhdessä pari tuntia – siis kello kolmeen asti, jolloin vuokratiloista oli poistuttava. Tämän jälkeen – siis ihan oikeasti lähes poikkeuksetta joka sunnuntai – joku kutsui seurakuntalaiset kotiinsa, jossa aikuiset keskustelivat Raamatusta ja lapset leikkivät keskenään iltaan asti. Me tulimme kauempaa ja lähdimme jo seitsemän-kahdeksan aikoihin illalla, kun muut jäivät vielä viettämään aikaa yhdessä.

Tuollainen seurakuntaelämä oli todella hienoa ja koukuttavaa – ja koko sen ajan, kun siellä kävimme, mielessäni painoi harmi siitä, että pitkän matkan takia emme voi koskaan osallistua seurakunnan arkitilaisuuksiin tai olla muutenkaan varsinaisesti mukana ja apuna seurakuntalaisten elämässä.

Muutto Jyväskylään

Hyvä kokemus reformoidusta seurakunnasta sekä useat vastaavat positiiviset kokemukset erilaisista kristittyjen yhteisistä tapahtumista, eräästä leiristä ja parista tunnustuksellisten luterilaisten raamattupiiristä saivat meidät lopulta vakuuttumaan siitä, että haluamme asua samalla paikkakunnalla, kuin missä oma seurakuntamme on. Emme halua olla vain jotain sunnuntaikristittyjä, vaan haluamme osallistua myös arkitilaisuuksiin, kuten raamattupiireihin ja viettää kristittyjen kanssa aikaa näidenkin ulkopuolella. Ja tämä toki onnistuu parhaiten sellaisen seurakunnan yhteydessä, jonka kanssa meillä ei ole sellaista opillista kitkaa, kuin salolaisten seurakuntien kanssa oli.

Pääkaupunkiseutu on meille maailaisjunteille liian suuri kaupunki, joten päätimme muuttaa Espoon sijasta Jyväskylään, sillä täälläkin on nykyään reformoitu seurakunta.

Kaikenlainen osallistuminen paikallisseurakunnan toimintaan vie meiltä tällä hetkellä todella paljon aikaa (joka on siis hyvä asia!) ja siksi on priorisoitava: some-sisällöntuottaminen pois, kasvotusten tapaamiset ja ihmisten konkreettinen auttaminen tilalle.

En siis tarkoita, että videoni olisivat turhia tai että niiden tekeminen olisi ollut väärä ratkaisu – ei, vaan nyt elämäntilanteemme on muuttunut ja palvelemme Kristuksen kirkkoa eri tavoilla, kuin ennen.

Kaikella on aikansa. On aika kuvata video, aika kirjoittaa blogikirjoitus. On aika vahtia Liljaa, Marttaa ja Mariaa ja on aika istua kahvikuppi kädessä pastorin sohvalla kuuntelemassa kun joku minua viisaampi puhuu.

Blogissani on tällä hetkellä noin 140 artikkelia. Kanavalleni taas olen tehnyt lähes 500 videota. Niillä oli aikansa ja nyt on aika tutustua uuteen kotikaupunkiini ja sen ihmisiin. Lisäksi haluan lukea läjäpäin kirjoja.

Ja tämä kaikki vie aikaa. Aikaa, jota minulla on vain rajatusti ja joudun nyt kohdistamaan sen erilaisiin palvelutehtäviin, kuin ennen.

Mitä jatkossa?

Joo, multa jäi kesken Malakian kirjan ja Filippiläiskirjeen opetus kanavallani. Ne käymme perhepiirissä toki loppuun. Se on antoisampaa, koska voimme keskustella niistä, eikä minun tarvitse niinsanotusti pitää puhetta.

Myöskin kesken jää kokemani häirinnän käsittely Youtubessa. Olen saanut lähisukulaisiltani todella katkerat vihat niskoilleni uskon asioihin liittyvien erimielisyyksien tiimoilta ja näistä yhtenä tuli veljeni tekemä lastensuojeluilmoitus, jossa hän tarinoi lastensuojeluviranomaislle suurinpiirtein sellaista, että olen harhainen ja väkivaltainen friikki, joka pitää lapsiaan nälässä ja hirveässä pelon ilmapiirissä ja sitä joudumme nyt todella sitten läpikäymään lastensuojeluviranomaisten kanssa. Tosin uskon kyllä, että he huomaavat heti ensimmäisellä käynnillä ilmoituksen olevan perätön ja asia jää siihen. Tämä ei kuitenkaan ole ensimmäinen eikä tällä hetkellä valitettavasti edes viimeinen ahdistelukokemus, jonka siltä suunnalta olen saanut, mutta toivon, että pieni määrä julkisuutta rauhoittelee sukulaisteni ahdisteluintoa.

Jos sukulaiseni rauhoittuvat, piilotan ehkä tuota asiaa koskevat videot joskus tulevaisuudessa. Jos taas he aktivoituvat häiriköimään lisää, saatan ehkä jossain tapauksessa joutua käyttämään Youtube-kanavaani asiassa puolustautumiseen. Jos tälläistä ei tule vastaan, olen päättänyt pitää sometaukoa ainakin vuoden 2024 loppuun.

Saattaa olla, että pärstäni vilahtaa tästä huolimatta välillä Rakkaudesta Totuuteen -kanavalla, joka kannattaakin heti käydä kaiken varalta tilaamassa.

Ja onhan mulla vielä ainakin yksi valmis blogikirjoitus sekä kymmenkunta videota julkaisematta. Videot on ajastettu julkaisuun noin kuukauden välein, pitkälle ensi syksyyn asti, vaikka en itse ole enää uusia tekemässä.

Kiitokset

Haluan vielä lopuksi kiittää kaikkia videoideni katsojia ja jokaista, joka on jättänyt niiden yhteyteen pohdittavakseni jonkun järkevän kommentin, oli se sitten näkemyksiäni vastaan tai niiden puolesta.

Kiitos jokaiselle tässä matkan varrellani tapaamalleni kristitylle, niin niille vakaille ja normaaleille, kuin myös kaikille sekaville lahkohörhöille. Rauta rautaa hioo ja niin tekin olette kaikki minua hioneet.

Suuri kiitos jokaiselle joka on uhrautunut järjestämään omassa kodissaan jotain kristillistä toimintaa, johon olen saanut osallistua.

Kaikkein suurin kiitos Viljami & Heidi Räisälle, jotka ovat pitäneet minut järjissäni elämäni traumaattisimpien kriisiaikojen yli. He ovat olleet koko perheemme tukena, apuna ja neuvonantajina monessa asiassa, enkä tiedä, missä nyt olisin ilman heitä. Mutta ennen kuin tämä menee niin siirappiseksi, etten enää kehtaa tavata heitä kasvotusten, aion nyt sulkea somen ikuisiksi ajoiksi ja mennä lukemaan juuri heiltä saamaani kirjaa.

Soli Deo gloria!