Mitä enemmän hurmoskieli-ilmiötä tutkii, sitä selvemmin huomaa, että siinä ei ole mitään yliluonnollista.

Mitä enemmän Raamattua tutkii, sitä selvemmin huomaa, että se on yliluonnollinen, pyhä ja virheetön, syntynyt Jumalan Hengen ohjauksessa.

Jos jumalasi menee ajattelemalla rikki, se ei ollut mikään jumala alunperinkään. Se oli epäjumala – ja sellaiset pitääkin hakata kappaleiksi! Monen kristityn käsitys Pyhästä Hengestä on niin vääristynyt, että se on hakattavissa kappaleiksi samoin kuin mikä tahansa asera-paalu tai buddhapatsas. Siksi siteeraan taas Terhi Törmälehdon opinnäytetyötä Pyhää puhetta ja salattuja sanoja. Suomenkielisten uskovien glossolalia, tällä kertaa varmaan viimeisen kerran. Hänen työssään on toki paljon virheitä ja asioita, joista olen eri mieltä, mutta myös paljon hyvää. Katsotaan, mitä mieltä hän on William Samarinin teoksesta Tongues of Men and Angels. The Religious Language of Pentecostalism. (The Macmillan Company, New York).

Termillä glossolalia tarkoitetaan eri yhteydessä eri asioita. Tässä se tarkoittaa hurmoskieliä eli siansaksan puhumista väittäen, että sanat tulevat jumalalta.

William J. Samarin on yksi tunnetuimmista ja siteeratuimmista glossolalian tutkijoista.
Hän tutkii kielilläpuhumista sosiolingvistiikan keinoin. Samarin etsii vastausta kysymykseen, miksi ihmiset puhuvat kielillä. Tätä tarkoitusta varten hän paneutuu siihen,
ketkä puhuvat kielillä, missä tilanteissa he tekevät niin ja millaista puhetta he tuottavat.
Samarin ei kohdista tutkimustaan mihinkään yksittäiseen ryhmään, vaan sanoo kirjansa
koskevan mitä tahansa uskonnollisen glossolalian muotoa tai käyttöä. (Samarin 1972:
xii.)

Hurmoskieliä voidaan tutkia erottelematta uskontoja toisistaan, sillä kyse on joka uskonnossa ihan samasta ilmiöstä – epäpyhästä siansaksasta, jossa ei ole mitään järkeä.

Samarin (1972: 43) pyrkii kuvaamaan tavallista tarkemmin glossolalian luonnetta
ja käyttöä, koska hänen mielestään ilman selkeää käsitystä siitä, mitä glossolalia todella
on, ei voida koskaan vastata kysymykseen, miksi ihmiset puhuvat kielillä.
Samarinin perusväite kuuluu,että glossolalia on opittua käyttäytymistä. Samarinin mukaan kielillä puhuja on huomattavan ohjauksen tulos. Riippumatta siitä, alkaako kielillä puhuminen yhtäkkiä vai asteittain, puhujalla on takanaan kausi, jolloin hän oppii, mistä
siinä on kysymys. Hän oppii esimerkiksi, että tällainen ilmiö on olemassa, miten glossolalia yleisesti ottaen eroaa tavallisesta kielestä sekä miten ja milloin sitä käytetään. Suurin osa oppimisesta onkin nimenomaan ei-kielellistä. Tarvittava kielellinen kapasiteetti
on olemassa jokaisessa ihmisessä. (Samarin 1972: 72, 98.)

Mainittu oppimiskausi vaatii karismaattisen (tai muun pakana)yhteisön vaikutuksen. Hurmoskielten ilmiö ei voi syntyä niin, että joku lukee ramaattua ja tulee siihen tulokseen, että siansaksaa on puhuttava Jumalan nimessä. Tarvitaan nimenomaan karismaattinen painostus, joka ensin aloittaa ilmiön ja vasta sen jälkeen ”perustelee” sen raamatun irtojakeen puolikkaita väärinymmärtämällä. Jos luet raamattua järjestyksessä ja luku kerrallaan, autuaan tietämättömänä karismaattisuudesta, päädyt eri lopputulokseen kuin karismaatikot.

Karismaattisuus on vähän niinkuin sukupuolitauti – se ei tule sinuun itsestään vaan tarttuu vain silloin, kun tehdään ihmisten kesken jotain, jonka Jumala on kieltänyt.

Kielilläpuhuminen alkaa toisilla helposti ja sujuvasti, toisilla takellellen. Tietyn verbaalisen toiminnan hyväksyminen glossolaliaksi tapahtuu Samarinin (1972: 74) mukaan ei-kielellisin perustein.
Puhujan käyttäytymisen täytyy kokonaisuutena sopia uskonnolliseen kontekstiin.
Samarinin (1972: 78) mielestä glossolaliapuhe voidaan jakaa puheyksiköihin, joita voi
kutsua lauseiksi, tai paremminkin hengitysryhmiksi. Nämä yksiköt syntyvät, kun puhuja
käyttää melko luonnollisella tavalla äänenvoimakkuutta, rytmiä, intonaatiota ja taukoja.
Puheyksiköt koostuvat tavu jaksoista. Tavujen esiintyminen ja järjestys ei ole sattumanvaraista, vaan toiset tavuyhdistelmät esiintyvät toisia useammin. Tämä luo illuusion sanarakenteista. Hallitsevina esiintyviä tavujaksoja lukuun ottamatta tavujen yhdistelmät voidaan kuitenkin ryhmitellä melko mielivaltaisesti. (Samarin 1972: 79 – 81.)
Samarinin mukaan toisto on yksi glossolaliaa merkittävimmin luonnehtivista piirteistä.
Toistoa esiintyy paitsi syntagmaattisella tasolla, josta edellä oli puhe, myös paradigmaattisella tasolla. Paitsi että glossolalisti käyttää toistoa siis yhdistellessään äänneelementtejä toisiinsa, hän turvautuu toistoon myös valitessaan käyttämiänsä äänteitä.
Glossolaliatuotoksessa on tavujaksoja, jotka muistuttavat foneettisesti suuresti toisiaan.
Vaihtamalla yhtä konsonanttia tai vokaalia on helppo tehdä suuria määriä uusia ”sanoja”. (Samarin 1972: 82, 85.)

Hurmoskieliä aletaan monesti puhua takellellen, esimerkiksi jotain yhtä tavua toistamalla. Vertaa tätä siihen, mitä tapahtui Apt 2:ssa.

Hurmoskielen rakenteesta voidaan huomata tietynlaista kielenkaltaisuutta, mutta se on vain merkki siitä, että puhuja tietoisesti tai tiedostamattaan feikkaa oikean kielen puhumista, eikä (yleensä) vain sihise kuin käärme tai pöristele huuliaan. Oikeaan kieleen verrattuna toisto on kuitenkin silmiinpistävää.

On ihan normaalia, että hurmospuhujalla on 5-10 sanan sanavarasto. Osa tekee tästä laajemman vaihtelemalla yksittäisiä kirjaimia vähän samantyylisiin tai tekemällä muita vastaavia pieniä muutoksia – ihminen saattaa siis vaihtaa vaikka shibidibuun sibidibuuhun.

Montako sanaa oikeaa kieltä puhuva ihminen sitten osaa? No, se riippuu iästä, kielestä ja sanan määritelmästä, mutta yksi lähde sanoo jo puolitoistavuotiaan osaavan yhtä paljon sanoja (10-50) kuin hurmospuhuja. Ennen esikouluikää arvioidaan sanavarastoksi viitisen tuhatta sanaa, kun aikuinen osaa jo kymmeniä tuhansia. Tämän pitäisi osoittaa, että muutana kymmenen erilaisen ”sanan” hokemisessa ei voi olla kyse mistään kielestä vaan pelkästään merkityksettömästä öhhö-höhhöstä.

Glossolalistit uskovat puhuvansa todellista kieltä. Samarinin (1972: 120 – 121) mukaan
kielilläpuhujan on helppo pitää yllä tätä uskoaan, koska glossolaliapintapuolisesti muistuttaa oikeaa kieltä. Se muodostuu tietystä määrästä konsonantteja ja vokaaleja, jotka yhdistyvät rajatuksi määräksi tavuja, jotka puolestaan organisoituvat laajemmiksi yksiköiksi, ”sanoiksi”. Näistä taas muodostuu hengitysryhmiä, ”lauseita”. Kun nämä ”lauseet” esitetään tietyllä intonaatiolla ja niihinliittyy paralingvistisiä piirteitä, kuten tietty äänenlaatu, sekä nonverbaalista käyttäytymistä, tuotos todella kuulostaa oikealta kieleltä. Lisäksi glossolalialla on oikean kielen tavoin erilaisia sosiaalisia funktioita; sitä käytetään sosiaalisesti merkittävillä tavoilla.

Hurmoskielet ovat puhujan itsensä mielestä aina oikeaa kieltä. Hurmoskieltä, vierasta kieltä, enkelten kieltä, mysteerikieltä, salaisuuskieltä, pyhää kieltä – mutta kieltä kuitenkin. Onpa joku joskus minulle sanonut jopa puhuvansa sekakieltä – siis sekoitusta erilaisista afrikan heimokielistä. Jokainen tuon synnin harjoittaja uskoo, että tuotosta on tavalla tai toisella kieltä, mutta kaikille muille on ilmiselvää, että se on kielen puhumisen näyttelemistä. Toki siinä on oltava tuollaisia kielenkaltaisia rakenteita, kuten sitaatissa yllä kuvaillaan, muutenhan se olisi esimerkiksi pelkkää minuuttitolkulla jatkuvaa saman vokaalin ulvomista tauotta. ”Mun jumala käski sanoo että aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa” ei vakuuttaisi yhtä montaa kuulijaa kuin ”mun jumala käski sanoo että hubbe subbe bubbe hubbe subbe bubbe”.

On tosin yllättäävää, että noista jälkimmäinenkään vakuuttaa ketään, mutta niin on minun hämmästyksestäni huolimatta tapahtunut.

Samarinin (1972: 197 – 201) mukaan glossolalia on psykologisesti merkityksellistä sen
symbolisen, nautinnollisen ja ilmaisullisen arvon takia. Symbolisesti kielilläpuhuminen
voi merkitä perustavanlaatuista siltojen polttamista suhteessa menneisyyteen, todistetta
yliluonnollisesta, henkikasteen vahvistamista ja antautumista Jumalalle. Se voi myös
symboloida itsevarmuutta, kun kielilläpuhujan on uskallettava hylätä luonnollinen ja
antautua yliluonnolliselle. Nautintoa glossolalia tuottaa samalla tavoin kuin muukin
uuden taidon oppiminen, ja lisäksi nautintoa tuovat kokemukseen liittyvät mielikuvitukselliset ja ekstaattiset elementit.

Siltojen polttamisella tarkoitetaan kai sellaista hyppyä yhteisöstä toiseen, missä ”puhuja” kuului ennen ryhmään ”noi toiset ei-uskovat” ja nyt ”me uskovat”. Tätä eroa vahvistaakseen hän puhuu ”kielillä” toisin kuin ”noi toiset”. Sillä luodaan (vähintäänkin itselle) kuvaa siitä, että on nyt ”semmoinen parempi uskovainen”.

Todisteena yliluonnollisesta hurmossössötys käy myös hyvin siitä huolimatta, että se ei ole yliluonnollista. Yhteisö sanoo, että tämmöinen yliluonnollinen juttu on olemassa ja sitten kun ilmiö todella tapahtuu, yhteisö voi sanoa: ”Siinäs näit! Se tapahtui!” huolimatta siitä, että jutussa ei ollut mitään yliluonnollista.

Glossolalian kautta on mahdollista ilmaista ahdistusta, iloa ja vihaa. Sitä voi verrata esimerkiksi musiikin tai runouden keinoihin purkaa tunteita. (Samarin 1972: 202 – 206.)

Mainittuja tunteita voi muuten ilmaista myös lyömällä, huutamalla, potkimalla, halaamalla, pussaamaalla ja työntämällä toisen sillalta alas. Tunteiden ilmaisuus löytyy niin hyviä keinoja kuin moraalittomiakin – tarkoitan, että jokin asia ei ole oikein siksi, että jotkut tekevät niin.

Psykologisten tekijöiden lisäksi glossolalialla on sosiaalista merkitystä. Se erottaa ryhmää symbolisesti muista ryhmistä, kuten ryhmien sisäiset kielimuodot yleensäkin. Symbolisen lisäksi sillä on ryhmätilanteissa myös pragmaattista merkitystä. Jumaluuden manifestaationa glossolalia tuo tilanteeseen pyhän vivahteen. Toisaalta se vaikuttaa ryhmätilanteen spontaanisuuteen: mitä tahansa voi tapahtua.

Hurmosilmiöillä luodaan me vastaan muut -asetelmaa. Seurakunta, jossa ”jumala” väitetysti aikaansaa spontaanisti kaikenlaista häröä paskaa, kuten kaataa ihmisiä maahan tai saa heidän ulvomaan kuin varpaansa loukannut manaatti, on karismaatikon mielestä palava seurakunta ja sellaiseen kuuluminen tekee ihmisestä palavamman uskovan. Muut nähdään jotenkin huonompina, koska heillä ei tapahdu mitään ilmiötä.

Tälläinen kahtiajako on jossain määrin omiaan sulkemaan karismaatikot omaan kuplaansa, jossa he eivät altistu ulkopuoliselle tiedolle, joka saattaisi olla heidän uskomustensa vastaista ja vapauttaa heidät normaaliin kristinuskoon.

Glossolalia liittyy myös ryhmädynamiikkaan, koska sillä on suuri vaikutus status- ja auktoriteettiasemiin. (Samarin 1972: 212 – 217)

Tätä kukaan ei tule sinulle ikinä kysyttäessä myöntämään, mutta käytännössä se vaan nyt on niin, että mitä paremmin hurmoskieliä puhuu, sitä enemmän häntä kunnioitetaan. Ei se silti sitä tarkoita, että pastoriksi välttämättä ylenee nimenomaan siansaksaa puhumalla, vaan sitä, että ihmiset jaetaan kahteen kastiin, niihin, jotka eivät vielä puhu hurmoskieliä (ja se on ongelma/huono asia, osoitust siitä että heissä on jotain vikaa) ja niihin, jotka puhuvat (ja se on yhteisön silmissä hyvää/positiivista).

Jos et usko minua ja kysyt itse karismaatikolta, onko noin, hän valehtelee sinulle. Hän ei myönnä sitä sen enempää kuin kukaan muslimi myöntää, että islam määrää uskosta luopumisesta kuolemantuomion tai sen enempää kuin jehovantodistajat myöntävät, että heidän uskontonsa määrää karttamaan ex-jäseniä. Näihin kolmeen uskontoon (ja moneen muuhun!) kuuluu valehtelu.

Jos uskonto on totta, sitä ei tarvi puolustaa valehtelemalla. Voi sanoa totuuden ylösnousseesta Kristuksesta ja kertoa ihmisille, miten hän on kärsinyt ristillä rangaistuksen meidän rikoksistamme. Voi kertoa ihmislle totuuden Jumalasta ja sitten kehotta heitä tekemään parannuksen synneistään. Osassa kuulijoista herää usko, osassa ei – se on Jumalan teko, eikä meidän kuulu alkaa manipuloimaan ketään uskoon valehtelemalla heille kristinuskon sisällöstä.