Miltä susta tuntuu? Tunnetko pelastuvarmuutta? Tunnetko saaneesi anteeksi, tuntuuko uskosi riittävältä?

Mieti Jaskaa (nimi muutettu). Jaska asui kauan, kauan sitten eräässä kaukaisessa maassa, siis joskus silloin kun vielä oli kuninkaita, muutenhan tämä tarina ei oikein toimisi.

Maan kuningas oli pidetty mies, joskin hyvin ankara. Hän oli antanut kansalaisilleen yhden ainoan käskyn: rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Vaikka tälläinen käsky saattaisi ensin kuulostaa lempeän ja suvaitsevaisen ihmisen käskyltä, oli kuningas kuitenkin säätänyt, että käskyn rikkomisesta seuraisi kuolemantuomio.

Jaskaa eivät säännöt kuitenkaan kiinnostaneet. ”Se typerä vanha ukkohan ei minua määräile”, hän ajatteli mielessään kuunnellessaan, miten toiset ihmiset puhuivat kuninkaan käskystä arvostavaan sävyyn. ”Nuo aivottamat lampaat eivät ymmärrä! Kuningashan vie heitä kuin pässiä narussa, suorastaan orjuuttaa heidät ääliömäisellä säännöllään”, hän ajatteli katkerana. ”Minä en enää jaksa katsella tämmöistä. Minä lähden kuninkaanlinnaan ja kiroan sen vanhan hullun päin hänen kasvojaan! Menkööt vaikka henki, ei kiinnosta, ainakin kuolen vapaana ja oman itseni herrana!”

Jaska veti saappaita jalkaansa eteisessä, kun vaimo huomasi hänet ja kysyi, mihin hän on menossa. ”Käväisen torilla hakemassa muutaman leivän”, Jaska valehteli ja astui pihalle. ”Elättäköön se typerä lehmä itse omat kakaransa sen jälkeen, kun minut on mestattu. Aivan sama, ei kiinnosta”, hän mutisi mennessään. ”Pääasia että pääsen kiroamaan sen orjuuttajakuninkaan päin naamaa! Taidanpa kirota vielä sittenkin, kun vartijat raahaavat minua raudoissa mestauspaikalle! ”

Vihasta sihisten kuninkaanlinnaa kohti raahustaessaan Jaska tuli sen talon kohdalle, jossa kuninkaan uskollisimmat seuraajat kokoontuivat joka viikko keskustelemaan hänen käskynsä noudattamisesta. ”Mikä typerä tapa viettää aikaa! Miten typeriä ihmisiä! Ja tuo typerä kuninkaallinen vaakunakin tuossa katolla! Nyt saa riittää!”, hän ärisi ja kaivoi tulitikut taskustaan ja ravisti askia varmistaakseen, että tikkuja on vielä jäljellä. ”Tänään minä joka tapauksessa kuolen, joten mitäpä menetettävää tässä enää on! Kun olet heikoilla jäillä, voit yhtä hyvin tanssia”, hän ajatteli ja alkoi kasata kuivaa heinää talon ovenpielessä olevaan syvennykseen.

Sen verran raivo oli hänen järkeään kuitenkin sumentanut, ettei hän ollut tajunnut tarkistaa, että talo on tyhjä. Ja kuten arvata saattaa, se ei ollut. Jaskan siinä sytykkeittä asetellessa ovi avautui ja sieltä astui ulos mies. ”Hei, mitä sinä oikein…” oli ainoa asia, mitä hän ehti suustansa päästää ennen kuin Jaska oli hypännyt hänen päälleen ja saanut kaksin käsin tukevan otteen hänen kaulastaan. ”Missäs se sinun kuninkaasi nyt on? Eipä näytä paljoa hänen käskynsä tutkiskelu nyt auttavan”, Jaska pilkkasi ja jatkoi kuristamista vielä useita minuutteja sen jälkeen, kun oli ilmiselvää että tuo sininseksi muuttunut mies ei hänen solvauksiaan enää kuulisi.

Jaska sytytti heinät ja pakeni nopeasti paikalta kohti kuninkaanlinnaa, turvautuen siihen, että kenellekään tuskin tulisi mieleen että kuninkaan seuraajien talo olisi tuhopoltettu keskellä kirkasta päivää. Tuskin kukaan lähtisi etsimään häntä, varsinkin kun ruumiskin oli piilotettu talon sisälle ihmisten katseilta piiloon. Hän jatkoi matkaansa ilman sen suurempaa paniikkia, joskin jännityksestä täristen, olihan hän juuri tappanut miehen ja sytyttänyt tulipalon.

Kadun varressa oli myyntikoju, jossa oli kyltti: ”Päärynöitä. Itsepalvelu”. Jaska tihrusti sitä ja mietti: ”Onpas typerä käsiala. Ja kuka hullu luottaa ihmisiin niin paljon, että jättää tavaransa vahtimatta tähän ja viereen vaan purkin, jossa on reikä kolikoille!” Hän otti päärynöistä yhden käteensä ja tutkaili sitä. ”Hyi, minä sitten vihaan päärynöitä!”, hän mietti ja puristi sen kädessään mössöksi. ”Minä vihaan päärynöitä!”, hän huusi ja alkoi heitellä niitä kojusta ympäriinsä, minkä maahan, minkä aidan yli, minkä läheisen talon seinään.

Päärynöiden loputta hän iski silmänsä rahalippaaseen. ”Idiootti! Idiootti! Miksi jätät rahasi tuohon niin kuin joku idiootti!”, hän raivosi yksinään ja alkoi hakata lipasta saadakseen sen auki. Yhtäkkiä hän pysähtyi. ”Hetkinen, enhän minä näillä mitään tee, minähän kuolen tänään”, hän tajusi. Jaska puuskutti kuin hullu, kun kerran oli riehunutkin kuin hullu. Hän tuijotti lipasta muutaman sekunnin tietämättä, mitä pitäisi tehdä, ennen kuin jatkoi sen hakkaamista ilman mitään järkevää syytä.

”Mitä ihmettä täällä tapahtuu?”, kysyi säikähtäneen näköinen nainen, joka ilmestyi paikalle talojen välissä olevan korkean lauta-aidan takaa. ”Tulin katsomaan, kun täältä kuului kauhea ryske ja huuto…” hän aloitti, mutta vaikeni nähdessään miten Jaska sulloi verisillä käsillään rahaa auki murretusta lippaasta taskuihinsa. Säikähdyksen ja hysteerisen raivon vallassa Jaska kävi häneenkin käsiksi, raahasi hänet väkisin takaisin aidan taakse ja teki sellaisia asioita, joista hirvittää kirjoittaakaan. Lopuksi hän repi naisen vaatteet liinoiksi joihin puhdisti veriset kätensä ensin ja sitoi ne naisen kaulan ympärille sitten, jättäen hänet hiljalleen kuristumaan hengiltä talojen väliselle kujalle, aidan taakse.

Jaska saapui vihdoin kuninkaanlinnan portille. Portinvartijat pysäyttivät hänet ja kysyivät, millä asialla hän oli liikkeellä. ”Tulin tapaamaan hänen korkeuttaan ja majesteettiaan kuningasta”, Jaska imarteli toivoen pääsevänsä siten sisälle. Vartija naurahti ja nyökkäsi päällään siihen suuntaan, josta Jaska oli tulossa. Hämmentyneenä hän kääntyi katsomaan taakseen ja – mitä ihmettä! – kuningas seisoikin hänen takanaan.

Sekunnissa hämmennys vaihtui takaisin syvään raivoon. ”Äpäräkuningas saatana perkele minähän en sinun valtaasi alistu!”, Jaska huusi niin että kuola roiskui.

”Jaska hyvä, minä seurasin sinua koko matkan. Minä…”, kuningas aloitti, mutta Jaska rykäisi kurkustaan sitkeän räkäklimpin ja sylki sen kuninkaan kasvoihin, samaan hengenvetoon jatkaen: ”Pala sinä helvetissä, kärsi siinä samassa kirotussa montussa jossa sinun huora äitisikin iäisyytensä viettää riivaajien häpäistävänä perkele saatana!”

Kuningas antoi vartijoille merkin ja he ottivat miehen kiinni ja tukkivat hänen suunsa. Nyt vasta kuningas sai rauhassa kertoa asiansa: ”Jaska, minä seurasin sinua koko matkan. Minä näin kaiken, mitä teit. Olin palaamassa linnaan ja kuljin sinun perässässi. Sinä kyllä tiesit, että minä olen käskenyt rakastaa lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”, kuningas selitti. ”Sinä tiesit käskyni ja tiesit, että sen rikkomisesta rangaistaan kuolemalla. Siitä huolimatta sinä valehtelit lähteväsi torille, haukuit vaimosi, hylkäsit lapsesi, kuristit uskollisen seuraajani, poltit heidän kokoustilansa, tuhosit toisen ihmisen omaisuutta ilman mitään syytä, varastit hänen rahansa, raiskasit ja kuristit hänetkin”, kuningas jatkoi.

Jaska kuunteli kuningasta raivon vallassa, yrittäen kiemurrella irti vartijoiden otteesta. Hän halusi vain jatkaa kuninkaan kiroamista. Hän halusi saada suunsa auki voidakseen häpäistä tätä vielä kerran, ennen kuin kuolee. Kuningas jatkoi: ”Kaiken tämän teit vieläpä koko ajan minua ja minun alamaisiani solvaten ja kiroten. Sinä olet tehnyt monin verroin enemmän, kuin mistä kuolemantuomion ansaitsisi. Sinä olet tehnyt niin paljon, että sinun on ilman muuta kuolemalla kuoltava”, hän sanoi, mutta lisäsi: ”Kaikesta tästä huolimatta minä määrään nyt, että sinut armahdetaan. Kuulit oikein, sinut armahdetaan. Saat jokaisen rikoksesi anteeksi ja päästän sinut menemään”

Vartijat näyttivät hämmentyneiltä, mutta Jaskan ilme ei muuttunut. Kuningas käski poistaa Jaskan suukapulan, että hän pääsisi vastaamaan. ”Sinä hävytön perrrrkele!”, hän huusi. ”Eikö riitä, että olet orjuuttanut minut käskylläsi koko turhan orjanelämäni ajan, nytkö vielä nostat itsesi minun yläpuolelleni käyttämällä valtaasi noin! Sinulla ei ole minuun oikeutta, sinä kirottu rotanperkele. Sinä et ole mikään hyväntekijä, suksi sinä helvettiin siitä senkin sisäsiittoinen paskakasa, sinähän et minua armahda! Sinähän et minua armahada, minä olen oman itseni herra, minuun et kuvottavaa rotanvaltaasi käytä!”

”Minä armahdan sinut”, sanoi kuningas. ”Minä armahdan sinut omalla suvereenilla päätökselläni. Minä määrään, että sinun rikoksesi on nyt annettu anteeksi”.

Sen pituinen se. Muistatko muuten vielä alun kysymykset?

Miltä susta tuntuu? Tunnetko pelastuvarmuutta? Tunnetko saaneesi anteeksi, tuntuuko uskosi riittävältä?

Mitä väliä ihmisen tunteilla on? Mitä väliä sillä on, miltä tarinan Jaskasta tuntui? Hän oli tehnyt ihan hirveitä rikoksia ja saanut ne anteeksi kuninkaan määräyksestä. Eihän siinä olisi mitään järkeä, jos jonkun tietynlaisen mentaaliakrobatian puute hänen mielensä sisällä kaataisi koko homman, tyyliin: ”Joo, sinä kyllä tapoit, varastit, häpäisit, tuhosit ja valehtelit silmittömän raivon vallassa, sen nyt voin vielä antaa anteeksi, mutta en sitä, että sinulla ei ole tarpeeksi suurta varmuuden tunnetta siitä, että sinut on todellakin armahdettu”.

Se on ainakin tarinan Jaskasta varmaa, että hänellä on pelastuksen suhteen täysi epävarmuus. Hän oli alusta loppun asti kuninkaan vihollinen, ja hänen pelastuksensa on täydellisen epävarmaa, jos se riippuu vähääkään hänestä itsestään.

Roomalaiskirjeen luku 8 jakaa ihmiskunnan kahtia, niihin, joilla on lihan mieli ja niihin, joilla on hengen mieli.

 Sillä lihan mieli on kuolema, mutta hengen mieli on elämä ja rauha

sentähden että lihan mieli on vihollisuus Jumalaa vastaan, sillä se ei alistu Jumalan lain alle, eikä se voikaan.

Lihan mieli ei vaan voi alistua Jumalan lain alle. Se ei voi niin tehdä. Sille on mahdotonta pelastua, eikä sitä kiinnosta. Se on kuin tarinan Jaska joka ihan loppuun asti kirosi kuningasta eikä edes halunnut tulla armahdetuksi. Eikä tuo ole edes hyperbola, vaan ihan oikeasti uudestisyntymätön ihminen ei välttämättä edes halua minkäänlaista armoa, koska silloinhan hän joutuisi myöntämään, että on jotain armahdettavaa. Eli siis myöntämään tehneensä syntiä. Sen myöntäminen olisi lain alle alistumista. Toki isoimmat tekosynnit uudestisyntymätönkin mieli saattaa myöntää, mutta ei kaikkea sitä pahuutta, minkä itsestä löytää. Mutta mikään määrä syntien anteeksi saamista ei ihmistä käännytä. Vaikka ihminen saisi kuinka monta rikostaan Jumalalta anteeksi, hän ei käänny vaan on Jumalan vihollinen loppuun asti. Uudestisyntymätön eli lihan mieli ei ikinä tule kääntymään Jumalan puoleen, vaikka saisi Häneltä miten hienoja lahjoja tahansa. Vain Hengen saatuaan ihminen kääntyy. Sitä sanotaan uudestisyntymäksi.

Sama luku sanoo myös:

Mutta te ette ole lihan vallassa, vaan Hengen, jos kerran Jumalan Henki teissä asuu. Mutta jolla ei ole Kristuksen Henkeä, se ei ole hänen omansa.

Soteriologisesti ei ole olemassa mitään harmaata aluetta. Jos sinulla on Henki, olet Kristuksen oma, riippumatta siitä, miltä tuntuu. Muuten et ole. Etkä saanut sitä Henkeä koska osasit pyytää tai haluta sitä, etkä ainakaan siksi että sinusta tuntui joltakin. Sait sen lahjaksi. Armosta. Pyytämättä. Väkisin ja odottamatta, kuin Paavali aikoinaan. Pelastus on täydellisen epävarmaa, jos se riippuu vähääkään ihmisestä itsestään.

Roomalaiskirje ei velvoita, että sinusta on tunnuttava siltä, että olet Kristuksessa Jeesuksessa, vaan se sanoo näin:

Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat.

Rikoksiinsa kuolleet on tehty eläväksi, kuten Efesolaiskirje sanoo. Kuolleet eivät tietenkään itse voi haluta elää, vaan joku muu saa sen aikaan heiltä lupaa kysymättä. Ja elävä on varmasti hengissä ihan siitä riippumatta, miltä hänestä tuntuu.

1 Ja Jumala on eläviksi tehnyt teidät, jotka olitte kuolleet rikoksiinne ja synteihinne,

2 joissa te ennen vaelsitte tämän maailman menon mukaan, ilmavallan hallitsijan, sen hengen hallitsijan, mukaan, joka nyt tekee työtään tottelemattomuuden lapsissa,

3 joiden joukossa mekin kaikki ennen vaelsimme lihamme himoissa, noudattaen lihan ja ajatusten mielitekoja, ja olimme luonnostamme vihan lapsia niinkuin muutkin;

4 mutta Jumala, joka on laupeudesta rikas, suuren rakkautensa tähden, jolla hän on meitä rakastanut,

5 on tehnyt meidät, jotka olimme kuolleet rikoksiimme, eläviksi Kristuksen kanssa-armosta te olette pelastetut-

6 ja yhdessä hänen kanssaan herättänyt ja yhdessä hänen kanssaan asettanut meidät taivaallisiin Kristuksessa Jeesuksessa,

7 osoittaakseen tulevina maailmanaikoina armonsa ylenpalttista runsautta, hyvyydessään meitä kohtaan Kristuksessa Jeesuksessa.

8 Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta-se on Jumalan lahja-

9 ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi.

Pelastusvarmuus ei ole niinkään tunne, kuin Jumalan lupaus. Toki se tunteeksikin muuttuu, kun ihminen kasvaa Jumalan tuntemisessa, mutta tunne on vain oikean ja ihmisestä riippumattoman varmuuden sivutuote.

Jos pelastus on meistä kiinni, se on epävarmaa silti, vaikka onnistuisit psyykkaamaan itsellesi varmuuden tunteen. Tunne voi pettää, Jumalan lupaus ei.