Kun vapaa parkkipaikka vihdoin tuli vastaan, ensimmäinen mieleeni tullut ajatus oli, että siinä on pakko olla jotain vikaa. Se ei ole kelvannut kenellekään, siinä on varmaan jotain vikaa. Ehdin kuitenkin kerätä järkeni rippeet ennen kuin oli liian myöhäistä ja sain kuin sainkin sen viimeisen ilmaisen ruudun.

Tallustelin hitaasti kohti toimistoa, sillä tapaamiseen oli vielä kolmisen varttia aikaa. Hitaus kannatti muutenkin, koska näin tärkeään tilaisuuteen en ollut kehdannut laittaa niitä kenkiä, joissa on hyvä kävellä, sillä ne olivat jo hyvistä liimailuyrityksistä huolimatta reikiintyneet niin, että sen huomaa jo kauas. Ehei, olin vetäissyt jalkaani ne siistimmät kengät, joissa on niin huono kävellä, että jalat kipeytyvät jo yhdestä kauppareissusta.

Perille päästyäni päätin vielä kävellä talon ympäri, koska aikaa oli tuhlattavaksi. Juoponkusisen kaupunkilaisnurkan takaa näkyviin ilmestyi Turun Tuomiokirkko. Kaikessa majesteettisuudessaan ja symbolisessa, miksei historiallisessakin merkittävyydessään sen näkeminen sopi tälläiseen hetkeen, vaikkakaan en oikeastaan tiennyt yhtään, miksi. Jatkoin talon kiertämistä mielessäni rukoillen. En tosin tiennyt mitä minun olisi pitänyt rukoilla ja miten, mutta Henki auttaa meitä heikkoudessamme, niin kuin on kirjoitettu.

Talon eteen palattuani ohitin jykevän kyltin, jossa lueteltiin kaikki eri järjestöt, joita oven takana olisi vastassa ja pääsin yllätyksekseni suoraan sisään ilman ovikellojen soitteluja ja saapumiseni selittelyä. Ihan tavallisella hissillä ihan tavallisesta aulasta toiseen yhtä tavalliseen aulaan – vasta siellä oli ovikello.

Yksi kesä mansikkakuskina oli riittänyt iskostamaan minuun hyvin negatiivisen kuvan ovikelloista, suorastaan ovikellofobian. Mikä hemmetti saa ihmisen rakentamaan marketin, asentamaan sen taakse oven ja törkkäämään sen viereen pienen napin, jota painamalla lähetetään kaupan takahuoneeseen lyhyt äänisignaali, joka viestii tarpeesta avata ovi sille maataloustuotteiden punaisen kullan sanansaattajalle, joka on ajanut toista sataa kilometriä aamuöistä Turunväylää – jota muuten meillä päin sanotaan ihan vain moottoritieksi – tuodakseen juuri siihen espoolaismarkettiin juuri sen yhden, varta vasten tilatun kahden ja puolen kilon laatikon juuri sitä mansikkalaatua, jota kaupasta on erikseen pyydetty, sen voin vielä ymmärtää, mutten sitä, miksi sitä ovea ei sitten kuitenkaan avata, kun ovikelloa soittaa ensimmäisen kerran. Tai toisen. Tai kolmannen. Tietysti voi olla, että he ovat seinän läpi aistineet minun kirjallisen ilmaisuni tyylin, huokaisseet toisilleen ”Ei tuo ole mansikkakuski, katsokaa nyt vaikka hänen tapaansa keskeyttää hyvin alkanut tarina, viedä se täysin turhille sivuraiteille, joilla hän puksuttaa epäolennaisen ja ajatuksenkulultaan rönsyilevän höyryveturin lailla muistelemaan lapsuutensa kesiä ihan liian pitkien virkkeiden soljuessa hänen kynästään kuin kuuma kahvi Siviän pannusta. Ehei, ei hän ole mansikkakuski vaan arvatkaapa mitä! Olen varma, että Volter Kilpi on noussut kuolleista ja tullut kiusallaan soittamaan oviekelloamme! Ei avata!” ja jatkaneet kikherneiden hyllyttämistä.

Paitsi että mansikkakuskianekdootti ei ollut kertomus lapsuuteni kesistä, vaan myöhemmästä, on myös todettava, että siitä kumpuava ovikellostereotypiani kohtasi tällä kertaa sen kuuluisan poikkeuksen, joka vahvistaa säännön. Ovi nimittäin avattiin nopeasti ja minut päästettiin sisään aulaan, jossa oli ihan ensimmäisenä vastassa kahvikone. Tämä ei ollut sellainen tavanomainen istu-alas-ja-odota-että-voimme-keksiä-miten-hyödymme-sinusta-taloudellisesti -toimisto, jossa vierailijalle ei tarjota mitään, vaan sellainen toimisto, jossa todella tarjottiin kahvia ihan oikeista posliinikupeista. Olipa niiden lisäksi tarjolle asetettu myös välipalapatukoita ja hedelmiä sekä hieman sivummalla konvehtejakin, mutta nämä ovat kaiketi sellaisia symbolisia juttuja, jotka sojottajat tarjolla kuin Erdoganin kädet Euroopan Unionin suuntaan, ilman että kenenkään uskotaan niihin kuitenkaan ikinä oikeasti tarttuvan.

Tarjoiluista välittämättä – mikä ovela tapa sanoa etten kehdannut ottaa kahvia ihan jo sen takia, ettei kahvia sinänsä yleenä kehtaa oikein ottaa ja lisäksi siitä syystä, etten halunnut rakolleni käyvän samoin, kuin sukulaiseni ajattelevat päälleni käyneen sen perusteella, että tulin tänne tänään – istahdin sohvalle Kaarlo Kallialan viereen. Tai ei se oikeasti hän ollut, vaan hänen muotokuvansa, suurikokoinen ja hyvin kyseenalaisen värimaailman läikittämä esitys tuosta entisestä piispasta, joka takapiruna kurkisteli vasemman olkapääni yli. Hänestä voisi puhua enemmänkin, jollei sohvapöydän alla olisi ollut kissanpaskaa. Tiedättehän, sellaista pitkulaista, vähän kiertynyttä kuivakkaa pötkylää, jota nyt kissat yleensä paskovat, sellaista pyöri kahden kikkareen verran sohvapöydän alla pitkäkarvaisella matolla.

Kissanpaska oli selvästi juuri siinä tilassa tuotettua, ei sellaista osittain litistynyttä töhnää, joka olisi voinut kulkeututua paikalle vaikka jonkun kengänpohjassa. Pyörittelin sitä ihmeissäni kenkäni kärjellä ja palasin ajattelemaan Kallialan muotokuvaa. Se oli asetettu odotusaulan sohvan taakse melkoisen varomattomaan paikkaan niin, että jos joku olisi vain ajatuksissaan rojahtanut sohvalle ja nojannut taaksepäin, hän olisi osunut siihen ja hyvin todennäköisesti rikkonut kankaan tai jopa pudottanut koko teoksen sille samalle lattialle, jossa kissanpaskakin vietti syyskuista päiväänsä. Niin, se kissanpaska valtasi taas ajatukseni, mutta keräsin ne ja ihmettelin tuon taulun sijoitusta vielä lisää. Pakkohan tuollaisen on maksaa tuhansia, ellei sitten kymmeniä tuhansia euroja ja tuossa se vaan odottaa sitä epäonnista, joka nojaa liikaa taakse ja saa ison laskun kontolleen.

Odotusaulassa oli muitakin tauluja. Oikealla edessäni minua katsoi suoraan silmiin kaksiulotteinen Tapio Luoma. Sinä istuessani mietin tuon maalauksen ilmettä – ja välillä sitä, miksi jaloissani pyörii rutikuivaa kissanpaskaa – enkä voinut olla näkemättä sen yhteenpuristettujen huulten kolttospoikamaisessa virnistyksessä ajatusta, että tuo taulu tarkkaili minua kuin ne Tylypahkan käytävillä oppilaita kyyläävät lumotut piirrokset harripottereissa ja ajatteli minulla olevan jotain kepposia suunnitteilla. Mutta ei ollut.

Vasemmalta edestäni silmiini porautui Kari Mäkisen öljyvärillä huidottu moderninkirjava katse. Nämä taulut ovat muuten ylittäneet uutiskynnyksen joka ikinen, joten voit halutessasi hakea ne netistä ja katsoa ilmeet itsekin, mutta kanvas-Karin ilme näytti minusta lähinnä lapsenlapseensa pettyneen tai jopa kuvottuneen isoisän peitetyn tuskaiselta, vähän alas päin suuntautuvalta passiivis-aggressiiviselta mulkaisulta. Miten sinä olet sellaista mennyt tekemään, se kysyi minulta. Mutta en ollut.

Jälkeenpäin ajatellen kumpikin noista ilmeistä sopii ehkä paremmin kuvaamaan noiden minulle tuntemattomien paperipaavien reaktioita minun ja kissanpaskan läsnäoloon. Luoma pusersi huuliaan yhteen peittääkseen huvittuneisuuttaan, kun taas Mäkisen ilme viesti sellaista viiksekästä turhautumista siihen, että odotusaulassa yleensäkään on kissanpaskaa ja että joku on vieläpä alkanut tökkiä sitä jalallaan. Mutta minä poika tökin ja ihmettelin, miten se on sinne päätynyt, enkä keksinyt parempaa selitystä kuin että joku toimiston tädeistä on joskus tuonut töihin kissansa, eikä se ole ollutkaan ihan niin sisäsiisti, kuin on odotettu.

Jos minun sohvapöytäni alla olisi kissanpaskaa, en tiedä, haluaisinko vieraan huomauttavan siitä vai näyttelevän, ettei huomannut. Virallisessa tapaamisessa en tietysti halunnut profiloitua siksi henkilöksi, joka silloin löysi sen kissanpaskan sieltä, joten en nykäissyt yhtäkään ohikulkijan hihaa ilmoittaakseni siitä. Joku kyllä istahti hetkeksi siihen kanssani juttelemaan, mutta puhuin small talkia parkkipaikoista sen sijaan, että olisin ihmetellyt pökälettä. Minua jäi vähän hämmentämään, kuka hän oli ja miksi hän siihen istui. Ehkä hän tunnisti minut Youtubesta, tiesi vanhempani tai sitten hän vain halusi vältellä jonkun tyhjänpäiväisen raportin kirjoittamista ja jäi siksi suustaan kiinni. Voi myös olla, ettei tuolla juuri vieraile ulkopuolisia, joten olin ainoa lajiani tällä vuosikymmenellä. No, ainakin ainoa joka on puvun sijasta pukeutunut mustiin keinokuituverkkareihin ja halvansiniseen Tokmannin toppatakkiin. Mutta tämä jäänee mysteeriksi.

Seinällä oli myös risti, jonka muistelin joskus nähneeni jossain, mutta en saanut mieleeni, missä. Sellainen litteä risti, jonka pinta oli maalattu täyteen erilaisia hahmoja aina keskiaikaisista ritareista tuulivoimalaan. Kaikki asioita, joista kyllä saa piirtää kuvia, toisin kuin meidän Jumalastamme, joka valitettavan usein piirretään tai veistetään ristille roikkumaan. Se on häpeällistä syntiä ja selvä osoitus joko lukutaidon puutteesta tai ihan vaan puhtaasta välinpitämättömyydestä Jumalan käskyjä kohtaan, joten mieltäni ylensi havainto siitä, että niin ei ollut tehty, vaikka risti noin muuten oli vähän sellainen lastenkirjamaisen ei-niin-arvokkaan oloinen kapistus.

Kai sitä on tosiaan varaa sijoittaa taiteeseen ja aulakahvitukseen, kun sen tekee järjestön rahoilla, joka liittää ihmisiä jäsenikseen jo vauvoina riippumatta siitä, uskovatko heidän vanhempansa järjestön arvoihin vai ovatko jopa niitä vastaan, ja sitten verottaa pienen siivun joka jäsenen palkasta, kunnes he hoksaavat itse erota. Ehkä juuri tästä syystä aula oli täynnä esineitä joita voisi kuvailla sanoilla liian kallis design-jakkara tai melko arvokkaan oloinen antiikkiarkku, mutta en jää kuvailemaan niitä nyt sen enempää, vaikka ne minussa herättivätkin kaikenlaisia ajatuksia aina kirjapainon keksimisestä raamattukäräjiin asti.

Puolisen tuntia minä siinä kai istuin, sillä sen verran ajoissa olin saapunut paikalle. Puolisen tuntia, jonka aikana oli – tai sitten kuvittelen vain – huomattavissa sellainen ilmiö, että kissanpaskan aiheuttama ajatuksenjuoksun katkeilu alkoi tiheämpänä mutta harveni loppua kohti, kun jännitys sai suuremman vallan. Ei se tosin kovin suureksi kasvanut, voi olla että kyse on enemminkin siitä, ettei minua kiinnostanut ajatella yhtä – tai kahta – kissanpaskaa kymmeniä minuutteja putkeen, mutta kasvoipa kuitenkin, kunnes minut tultiin lopulta hakemaan aulan sohvalta.

Kuka minut sitten haki, sitä en suoraan kerro. Miltä hän sitten näytti, sen saatte kyllä aikanaan nähdä, sillä hän on kaiketi seuraava, josta tuon aulan seinälle teetetään taulu. Sitten joku seuraava saa kirjoittaa, mitä täysin tuulesta temmattuja ajatuksenjuoksuja hän lukee tauluun kuvattuun ilmeeseen istuessaan syystä tai toisesta aulassa, josta se kissanpaska on aikaa sitten imuroitu pois.

Tauluja tulee ja tauluja menee, niin myös kissanpaskaa ja ihmisiä. Minä menin tuonne, jotta joku toinen tulisi erotetuksi tehtävästä, johon häntä ei olisi alun perinkään varmaan pitänyt nimittää. En tiedä, otetaanko tuolla esiin nostamaani asiaa vakavasti vai ei, enkä luultavasti voi vaikuttaa siihen itse mitenkään. En tiedä, pystyinkö tuolla vaikuttamaan siihen, että eräs Raamatun hylännyt pappi poistetaan tehtävistään, mutta kävi niin sitten tai ei, sen voin tietää, että minut poistetaan tuon papin suvun ja perheen keskuudesta kuin kissanpaska viraston aulamatolta, kun ihmiset saavat tietää, että edes pyrin saamaan häntä viralta. Teen niin silti koska se on oikein.

Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan päälle; en ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan. Sillä minä olen tullut ’nostamaan pojan riitaan isäänsä vastaan ja tyttären äitiänsä vastaan ja miniän anoppiansa vastaan; ja ihmisen vihamiehiksi tulevat hänen omat perhekuntalaisensa’.
Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias; ja joka rakastaa poikaansa taikka tytärtänsä enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias;
ja joka ei ota ristiänsä ja seuraa minua, se ei ole minulle sovelias.
Joka löytää elämänsä, kadottaa sen; ja joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen.