Samanmielisten joukossa häiritsevät ajatukset vaimenevat. Siksi yhteisöllisyys on kaiken uskonnollisuuden elinehto. Seurakunta on vahvistin, joka pitää yllä uskonnon pohjavirettä ja estää epäilyn orastamista kuiskuttamalla: minäkin uskon, siksi sinunkin on sallittua uskoa.

Kirjassaan Uskomaton matka uskovien maailmaan ateisti Kari Enqvist heitti sitten tuollaisen jutun. Se on sivulla 80, jos kiinnostaa vilkaista kontekstia tarkemmin kuitenkaan koko kirjaa lukematta. Hän kohdistaa tuon väitteen erityisesti Katoliseen kirkkoon, mutta uskontoon yleensäkin ja se lienee myös yleistys, eli niin hän kuin lukijakin ymmärtänee, että sääntöön on poikkeuksia.

Uskonto on Enqvistin mielestä epätotta, joten tuosta sitaatista voimme muotoilla tälläisen parafraasin: samanmielinen yhteisöllisyys on mekanismi, joka pitää yllä epätosia uskomuksia. Mielestäni tämä on erittäin kiinnostava ajatus siksi, että se on totta.

Ennen kuin pelästyt, pysähdy. Tiedät kyllä, että epätosia uskomuksia on olemassa, eikö vain? Ja kun kerran niitä on olemassa, on oltava myös jotain syitä, jotka synnyttävät ja ylläpitävät näitä uskomuksia, eikö vain? Olet tästä samaa mieltä ja huomaat, ettei tämä ei ole argumentti sinua tai kristinuskoa vastaan vaan epätosia uskomuksia vastaan. Todet uskomukset ovat tästä huolimatta tosia, piti niitä sitten yllä sama mekanismi tai mikä muu asia tahansa. Voit huoletta jatkaa lukemista, jos uskomuksesi ovat tosia.

Jehovantodistajat ja karismaattisuus ovat hyviä esimerkkejä suljetuista yhteisöistä. En ole koskaan itse kuulunut jehovantodistajiin, joten heidän ei tarvitse karttaa minua, mutta niin vahvasti heidän uskontonsa vaatii elämään samanmielisten kuplassa, että osa heistä jättäisi lukemisen kesken, jos en tuota erikseen kertoisi kun otan heidän uskontonsa puheeksi. Osa toisaalta voi jättää lukemisen kesken siksi, että heihin on iskostettu vahva vainoharhaisuus ex-jäseniä eli luopioita kohtaan. He saattavat epäillä, että olen ex-jäsen, joka valehtelee ettei olisi ex-jäsen, jotta saisi ihmiset lukemaan pidemmälle ja näin saisi myrkytettyä heidän mielensä luopiovalheillaan.

Käytännön esimerkki tuosta kuplan suojelusta tapahtui kerran erään jehovantodistajan kanssa niitä näitä rupatellessamme. Linkitin hänelle videon, jossa näytetään pätkä jehovantodistajien materiaalista, jossa todistajia valmennetaan toimimaan heidän uskontonsa vaatimalla tavalla jatko-opintoihin hakiessa. Ei mikään kauhean synkkä aihe eikä videolla ole edes mitään varsinaista muokkausta tai lisäystä tai kommentaaria tai mitään – sen Youtubeen laittanut mies nyt vaan sattuu olemaan luopio, joten tämä jehovantodistaja ei suostunut katsomaan videota. Hyvä esimerkki hysteerisestä pelosta oman kuplan rikkoutumista kohtaan, kuten myös se, että osa todistajista varmaan lopettaisi tämän artikkelin lukemisen tähän, koska linkitin luopion kanavalle. Ehkä Niilossakin on nyt sitä luopiomyrkkyä…

Tuo luopiofobia tuntuu ulkopuolisen silmään hysteeriseltä ja juuri siinä astuukin esiin Enqvistin näkemys yhteisön tärkeydestä. Samanmielisten joukossa häiritsevät ajatukset vaimenevat. Koko muu maailma saa pitää informaatiokontrollia arveluttavana manipulointikeinona, mutta jos oma yhteisö pitää sitä hyveenä, yksilöä on vaikea saada näkemään siinä mitään ongelmaa. Toisin kuin hellareilla, todistajilla uskonnon oppi myös pyrkii aktiivisesti luomaan sellaista suljettua yhteisöä, jossa samanmielinen seura on ainoa seura. Synttärit? Kielletty. Joulu? Kielletty. Armeija? Kielletty. Korkeakoulut? Kielletty. Oli se sitten näiden kieltojen alkuperäinen tarkoitus tai ei, ne kuitenkin tulevat eristäneeksi yksilön sellaisista jutuista, jotka saattaisivat ryhmäyttää hänet omaan ikäluokkaan lapsena ja nuorena (=synttärijuhlat, armeija, korkeakoulut) tai toisin uskoviin sukulaisiin (=joulun vietto). Nykyään tupakointi on niin harvinaista, että tämä kuulostaa jo hassulta, mutta vielä 2000 luvun alussa myös todistajien tupakointikielto on varmaan ollut sosiaalisesti poissulkevaa. Kun kaikki työkaverit menivät röökille, piti itse jäädä sisälle näyttämään siltä yksinäiseltä hölmöltä uskovaiselta. Heipä hei vaan sillekin eri tavalla ajattelevien mikroyhteisölle sitten. Epätodet uskomukset pysyvät helpommin yllä, kun (oikeasti läheiseen) tuttavapiiriin kuuluu lähinnä samoin uskovia.

Tämä yhteisö myös rankaisee vääristä mielipiteistä erottamalla yhteydestään. Raamattu vaatii käsittääkseni karttamaan nykyisiä seurakuntalaisia, jos he tekevät tiettyjä pahoja asioita. Tämä ei ole kuplan rakentamista siten kuin jehovantodistajien oppi, jossa entisiä jäseniä kartetaan. Ja karttamisen/erottamisen syynä heillä saattaa olla väärä mielipide, eikä niinkään konkreettisesti väärät teot. Samanmielisten kuplan ylläpitoa se on, ei mitään muuta. Tai no ehkä vähän kostamista, mutta kuitenkin: ilman tätä samanmielistä yhteisöä koko Jehovantodistajien uskonto lakkaisi olemsta olemassa viimeistään muutaman vuosikymmenen kuluessa, koska jäsenet tajuaisivat sen moderniksi ja juurettomaksi kultiksi, jonka oppi on jatkuvasti muuttuvaa ja melkoisen ristiriitaista. Nyt kuitenkin homma jatkuu, sillä jehovantodistajuutta totena ja hyvänä pitävässä yhteisössä on helppoa ja mukavaa olla jehovantodistaja. Mitä jehovantodistajampi olet, sitä kovempana jätkänä kaverisi pitävät sinua, jopa niin pitkälle että uskon hiipuessa jotkut päättävät jatkaa näytellen, että saisivat pysyä mukana piireissä. Ja se on ihan ymmärrettävää, koska heillä ei ole mitään muitakaan piirejä, kun suhteet ulkopuolisiin ovat aikaisemmin menneet poikki kultin antisosiaalisten käytäntöjen takia.

Karismaattinen ”kristillisyys” on myös suljettu yhteisö tai lahko, sillä se tulee myös eristäneeksi jäsenensä samanmielisten yhteisöön. Tämä liike ei tosin ole samanlainen monoliitti kuin jehovantodistajien uskonto, joten sitä ei voi käsitellä kuin karkeasti yleistäen. Siinä missä ihmiset yleensä puhuvat säästä, sessationistit puhuvat Jorma Pihkalasta, joka on karismaatikko, mutta kiertelee kuitenkin ei-karismaattisissa seurakunnissa puhumassa. Hänen karsimaattisuutensa pysyy siis ilmeisesti yllä erimielisten kanssa pidetystä yhteydestä huolimatta. Tälläinen on karismaattisen spektrin yksi pää.

Toisessa päässä tätä spektriä taas olisi hellari, joka ei ole koskaan nähnytkään ihmistä, joka ei usko heidän hurmosilmiöihinsä, mutta on silti kristitty. Tämä eläisi kuplassa, jossa uskovat ihmiset ovat kaikki shibidibuu-ukkoja ja hurmosilmiöt kyseenalaistettaisiin vain kristinuskoon uskomattomien toimesta. Tälläinen olin jossain määrin itsekin joskus. Tuossa on siis erityisesti se ongelma, että kun hurmoskritiikki tulee ainoastaan kristinuskon ulkopuolelta, karismaatikko tulkitsee sen mielessään kristinuskon kritiikiksi. Karismaatikon mieli sanoo:

Tuo pitää hurmoskieliä tyhmänä ja niin sanoessaan vastustaa kristinuskoa.

Tuo ei usko ihmeparantumisiin, joten hän kyseenelaistaa Jumalan parantavan voiman

Tuo pilkkaa näkyjäni koska ei usko Jumalaan, jolta ne sain

Epätodet uskomukset kuten hurmoskielet, ihmeparantumiset ja näyt on helpompi uskoa, kun oma yhteisö uskoo niihin poikkeuksetta. Ulkoa tuleva kritiikki vahvistaa me vastaan muut -ilmiötä joka pitää yllä samanmielisten ryhmää, jossa kaikki yhdessä uskovat johonkin, mikä ei ole totta. Mutta miksi kritiikki sitten tulee vain ulkopuolelta? Miksi karismaattisuuden kirjon tällä reunalla olevat ihmiset elävät samanmielisten yhteisössä eivätkä altistu kristinuskon sisältä tulevalle hurmoskriittisyydelle?

Vastaus tähän kysymykseen kuulostaa kiusanteolta, mutta ei ole. Minun on ihan oikeasti pakko huomauttaa, että se mitä seuraavaksi sanon, ei ole nälvimistä vaan olen ihan tosissani. Ajattele asiaa ennen kuin tuomitset minut häiriköksi. Ikävistä asioista nyt vaan on joskus mahdotonta puhua muuten kuin ikävästi.

Noniin, nyt se tulee sitten: karismaattiset ilmiöt ovat ahdistavia, kummallisia, häiriintyineitä ja typeriä, katso vaikka itse. Kenelle tahansa liikkeen ulkopuoliselle on selvää, että ilmiöt feikataan. Kukaan ei koskaan oikeasti parane mistään taudista. Kaikki ymmärtävät, että hurmoskielillä puhuja keksii ne typerät sanat itse päästänsä. Kaikki ymmärtävät, että niinsanotut tiedon sanat on niin ääliömäinen taikatemppu, ettei se menisi ikinä läpi sekulaariin yleisöön. Jokainen kyllä hoksaa, että ne näyt ovat vain ihmisten mielikuvia, joita jokainen varmasti saa silmät sulkiessaan, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Kaikki tajuavat, että kun pastori ”kuulee Jumalan äänen”, ne ovat vain hänen ajatuksiaan. Nämä ilmiöt ovat niin hillittömän noloja, etteivät mitkään sanat pysty sitä kuvaamaan – enkä vielä edes maininnut lattialla kouristelua, sihinää, eläinääniä, naurunremakoita ja niin edespäin. Shigidigi gugu gugu!

Yllämainitut ongelmat saavat normaalit kristityt lähtemään itse pois karismaattisista yhteisöistä. Kuulostaa niin yksinkertaiselta, että tuntuu tyhmältä edes sanoa sitä, mutta… no niin no, sitähän se on. Tässä ei ole mitään sen kummepaa salaliittoa takana, karismaattisuus vain on niin tyhmää että ei-karismaattiset jättävät nuo yhteisöt vapaaehtoisesti ja jäljelle jää se samanmielisten kupla, jossa soraäänten vaiettua voidaan tuudittautua uskomaan epätoteen shibidibuuhun.

Yllämainittu on vain yksi kärjistetty esimerkki karismaattisuudesta, joka, toisin kuin vaikkapa sukupuoli, on moninainen kirjo. Toivon, että saitte kuitenkin kiinni ajatuksesta, että karismaattisuudessa on mekanismejä, jotka monesti tekevät siitä hengellisesti sisäsiittoisen kuplan. Tätä demonstroidessani myös varmaan suututin monia karismaatikkoja, jotka sanovat nyt: Tuo on sitä äärikarismaattisuutta! Nuo ovat ylilyöntejä! Siinä on menty liian pitkälle! Meidän jumalamme ei aiheuta tuollaisia hulluja ilmiötä vaan vain lievempiä versioita samoista hulluista ilmiöistä! Meidän jumalamme aiheuttaa vain laimennettuja versioita noista jutuista joten meidän uskontomme on oikea ja noiden äärikarismaatikkojen on väärä! Jos sinulle kävi näin, pysähdy ajattelemaan, onko tuo nyt ihan loppuun asti toimiva näkemys…

Entäs sitten minä? Yleensä minulla on tapana tuomita itseni aina samoista asioista kuin muutkin, mutta tällä kertaa en niin tee. Toistetaan nyt vielä se aluksi lukemamme Enqvistin lausahdus – koskeeko se minua?

Samanmielisten joukossa häiritsevät ajatukset vaimenevat. Siksi yhteisöllisyys on kaiken uskonnollisuuden elinehto. Seurakunta on vahvistin, joka pitää yllä uskonnon pohjavirettä ja estää epäilyn orastamista kuiskuttamalla: minäkin uskon, siksi sinunkin on sallittua uskoa.

Vanhempani kuuluvat uskontoon 1 ja 2. Minä loikkasin teininä uskontoon 3 ilman mitään järkevää syytä. Tipuin siitä pois jonkinsortin uskonnottomaan välitilaan, joka pikku hiljaa kehittyi uskonnolliseksi välitilaksi. Myöhemmin uskonnon 4 edustaja kuuli minun arvostavan uskonnon 5 pastoreita, jotka joutuivat vakaumuksensa takia putkaan ja ihmetteli, miksi voin kehua heitä ilman, että olen perehtynyt heidän uskontoonsa. No, minähän perehdyin ja miten kävikään – se oli vakuuttavin uskonto, johon olin törmännyt. Uskoin nyt siihen.

Uskontoon 5 pari vuotta perehdyttyäni joudun toteamaan, että uskon enemmin yhteen sen alalajiin, uskontoon 6. Ison osan tästä ajasta kävin muuten erään ihan tämän listan ulkopuolisen uskonnon tilaisuuksissa käännyttääkseni ihmisiä pois uskonnosta Kolme, joka oli vallannut tuon liikkeen paikallistasolla, ei tosin uskonto Kolme itse vaan yksi sen radikaaleimmista alalahkoista… No, eniten arvostamani uskontojen, Vitosen ja Kutosen seurakuntia ei kuitenkaan ole lähimaillakaan, joten käyn uskonnon 7 tilaisuuksissa samalla kun tapaan viikottain uskonnon Neljä seurakunnan vanhimmistoa ja seuraan läheisesti Kolmosta.

En ole koskaan, ikinä, milloinkaan tavannut ketään uskontojen 5-6 edustajaa muuten kuin etänä. Siis niitä itseni kanssa samanmielisiä.

Uskonnon Seitsemän (jonka tilaisuuksissa käyn nyt) kanssa minulla on merkittäviä erimielisyyksiä. Yhden papin kotona kävin joskus niistä juttelemassa. Toinen kävi meillä ja poikani luuli että riitelemme vihaisina, kun keskustelu oli niin kiivasta. Joistain asioista olemme samaa mieltä, monista merkittävistä emme ole.

Ei sinun välttämättä ollut tarkoituskaan pysyä kärryillä tuosta, se on sen verran sekava soppa. Mutta mihinkään samanmielisten yhteisöön en ole kuulunut kuin lyhyesti teininä uskonnossa 3. Mutta nyt en ole enää samanmielinen teini-ikäisen itseni kanssa, joten tämänhetkistä uskoani tuo kokemus ei tue mitenkään. Minun uskoni ei vaan ole syntynyt tai pysynyt yllä siten, että olisin laiskan autuaasti tuudittautunut samanmielisten kuplaan.

Ja ai niin, iso osa seurakunnan ulkopuolisesta lähipiiristäni suhtautuu nykyiseen uskontooni hyvin negatiivisesti. Se siitäkin samanmielisyydestä.

Entäs sitten ateistit, mikä pitää heidän uskomuksiaan yllä? Ateismiahan tämä artikkeli käsittelee, joskin on myönnettävä että taitavasti olen sen onnistunut kätkemään uskonnosta puhumisen alle.

Kari Enqvistiä en tunne kuin tuon yhden kirjan perusteella, joten häneen en osaa ottaa kantaa, mutta keskivertoateisti 2000 -luvun Suomessa syntyy sekulaariin valtioon, ateistiseen perheeseen ja seurakuntayhteyden ulkopuolelle. Hän käy koulun, jossa kaverit ovat jumalattomia ja opetus jumaluskoista riisuttua, lukuunottamatta uskonnonopetusta, joka opettaa vähän-sinnepäin-höpöhöpöversiota joka uskonnosta, johon ottaa kantaa. Ja senkin keskivertoateistimme korvaa elämänkatsomustiedolla!

Kasvettuaan hän menee baariin jossa Jumalaan uskomaton ihminen myy hänelle jumalattoman kallista viinaa jota juotuaan hän panee jotakuta, joka ei usko Jumalaan. Nainen tulee raskaaksi, mutta lääkäri, joka ei usko Jumalaan, tappaa lapsen, että miehelle jäisi enemmän aikaa pelata pingistä ihmisten kanssa, jotka eivät usko Jumalaan. Tähän onkin hyvin varaa, kun käy töissä työpaikalla, jossa uskonnosta ei saa keskustella…

Kuulin hei vähän juttua että samanmielisten yhteisö pitää yllä epätosia mielipiteitä…