Jutustelin netissä erään karismaatikon kanssa ja hän otti Efesolaiskirjeen puheeksi. Sen luvussa kaksi (kuuntele suomeksi tästä) puhutaan apostolin ja profeetan viroista siihen sävyyn, että karismaatikkokin oli sitä mieltä, että siinä mainitut virat ovat jotain, jonka ei ole tarkoituskaan jatkua ikuisesti. Se on niin ilmiselvää, etten edes käsittele sitä tässä.

Niin siis luvussa kaksi, mutta toisin on (karismaatikon mielestä) luvussa neljä, jossa noista viroista/lahjoista puhutaan kuulemma siten, että emme voi ajatella kyseessä olevan sama asia, kuin luvun 2 (jo loppuneet) profeetan ja apostolin virat, vaan sen sijaan jotain, jonka kuulisi jatkua meidän aikanammekin. Eli karismaatikon mukaan profeetta on luvussa 2 eri asia kuin profeetta luvussa 4. Löydämmeköhän tälle perusteluja?

Luku 3

Lukujen 2 ja 4 väliin sattuu muuten – mikäli tarkat laskelmani pitävät paikkansa – jäämään luku kolme. Sielläkin puhutaan profeetoista, kun sanotaan evankeliumista, että sitä ”menneiden sukupolvien aikana ei ole ihmisten lapsille tiettäväksi tehty, niinkuin se nyt Hengessä on ilmoitettu hänen pyhille apostoleilleen ja profeetoille: että näet pakanatkin ovat kanssaperillisiä ja yhtä ruumista ja osallisia lupaukseen Kristuksessa Jeesuksessa evankeliumin kautta, —”.

Profeetan ja apostolin virka tuossakin siis viittaa selvästi ensimmäisen vuosisadan aikana loppuneeseen tilanteeseen. Evankeliumi siten, että pelastus kuuluu koko maailmalle ja että uskovat pakanatkin kuuluvat Tosi Israeliin, ilmoitettiin tuolloin ja sen jälkeen sitä ei ole enää sen jälkeen ilmoitettu sen enempää apostolin kuin profeetan virkojenkaan kautta, vaan opettamalla ihmisille valmiiksi tullutta Raamattua. Eli karkeasti sanottuna Jumala ilmoitti ensin Henkensä kautta profeetoille, että Messias olisi hallitseva koko maailman kaikkia kansoja ja myöhemmin Lihansa kautta apostoleille saman asian. Nyt meillä on kirja, johon molemmat ilmoitukset on tallennettu, joten noita virkoja ei enää tarvita.

Tuolloisten profeettojen sanoman keskiössä oli muuten Jumalan kunnia, lupaus syntien sovituksesta ja vaatimus parannuksen teosta. Hieman eri asiasisältö, kuin nykyajan ”profeettojen” sanoma siitä, miten rouva siellä takarivissa paranee olkapääkivusta.

Eli ainakin luvuissa 2 ja 3 profeetta ja apostoli tarkoittavat virkoja, jotka lakkasivat viimeisinä aikoina eli ensimmäisellä vuosisadalla.

Luku 4

Tämän artikkelin pointti on siis siinä, että erään karismaatikon mielestä tässä nelosluvussa ”apostoli” ja ”profeetta” alkaisivatkin yhtäkkiä tarkoittaa jotain erilaista virkaa, kuin samat virat saman kirjeen kahdessa aiemmassa luvussa ja siksi helluntailais-karismaattinen oppi olisi totta – eli nuo virat jossain muodossa jatkuisivat tänäänkin. Tutkitaan lukua siis tarkkaan jae jakeelta. Se on tietyllä tavalla raskas metodi, mutta koko tämä juttu lähti siitä, että Vierasta Tulta -kirja oli erään karismaatikon mielestä liian kevyttä luettavaa ja hän halusi tarkemmat perustelut tästä efesolaiskirjeen luvusta neljä, joten tässä ne nyt sitten tulevat.

1 Niin kehoitan siis minä, joka olen vankina Herrassa, teitä vaeltamaan, niinkuin saamanne kutsumuksen arvo vaatii,
2 kaikessa nöyryydessä ja hiljaisuudessa ja pitkämielisyydessä kärsien toinen toistanne rakkaudessa

Paavali oli ihan konkreettisesti vankina oikein vankilassa-vankilassa ja sai lisäksi turpiinsa monin tavoin ja monessa käänteessä. Hän elätti itsensä rehellisellä työllä myös apostolina ollessaan ja hirvittää ajatellakaan, miten paljon keisariin vetoaminen on lopulta tullut hänelle maksamaan. En löytänyt pikaisella googeltuksella arvioita sen hinnasta, mutta tuskin oikeuden käyminen on tuolloinkaan halpaa saati ilmaista ollut.

Vertaa tuota nykyajan ”apostoleihin”. Nämä ovat juuri niitä pahimmista pahimpia menestysteologisia hurmahenkiä ja sihiseviä kaatajapappeja, muiden työllä rikastuvia huijareita, jotka Karitsan häihin kutsun saadessaan vastasivat: ”En ehdi nyt, ostin uuden yksityislentokoneen ja menen kokeilemaan sitä”. Eli jos minä olen väärässä ja ef. 4 kertookin vielä nykyään jatkuvasta apostolinvirasta, nämä apostolit löytyvät jostain ihan muualta, kuin karismaattisesta liikkeestä.

Apostoliksi itseään luulevat ovat harvassa, mutta ”profeettoja” löytyy kymmenen hellarin otannasta tusina. Kuten aiemmin kirjoitin, näiden sanoma on jotain ihan muuta kuin Raamatun profeettojen: onnea, terveyttä, taloja, työpaikkoja, vaimoja ja kivaa-kivaa-kivaa. Jos siis tämän luvun perusteella tulemme päätymään profeetan viran jatkuvuuteen, Kristuksen profeetat on etsittävä jostain ihan muualta kuin karismaattisen liikkeen ei-kristillistä sanomaa suoltavista korvasyyhyprofeetoista.

Apostoli Paavalin kehotus jatkuu nelosluvussa:

3 ja pyrkien säilyttämään hengen yhteyden rauhan yhdyssiteellä:
4 yksi ruumis ja yksi henki, niinkuin te olette kutsututkin yhteen ja samaan toivoon, jonka te kutsumuksessanne saitte;
5 yksi Herra, yksi usko, yksi kaste;
6 yksi Jumala ja kaikkien Isä, joka on yli kaikkien ja kaikkien kautta ja kaikissa.

Yhteyden ylläpitämiseksi tulee siis käyttää ”rauhan yhdyssidettä” eikä ”kuolemansynnin sormienläpikatsomisen kumilenkkiä”, joka nykyisellä karismaattisella liikkeellä on käytössä. Vai ettekö ole lukeneet…?

5 Moos. 18

20 Mutta profeetta, joka julkeaa puhua minun nimessäni jotakin, jota minä en ole käskenyt hänen puhua, tahi puhuu muiden jumalien nimessä, sellainen profeetta kuolkoon.’
21 Ja jos sinä ajattelet sydämessäsi: ’Mistä me tiedämme, mikä sana ei ole Herran puhetta?’ niin huomaa:
22 kun profeetta puhuu Herran nimessä, ja kun se, mitä hän on puhunut, ei tapahdu eikä käy toteen, niin sitä sanaa Herra ei ole puhunut; julkeuttaan se profeetta on niin puhunut; älä pelkää häntä.”

Raamatun mukaan Jumalan nimessä valehtelu on rikos, helluntailaisuudessa sen sijaan innostetaan ihmisiä tekemään niin ja möläyttäään profetiansa ilmoille, vaikka ei olisi ihan varma, onko se aitoa vai ei. ”Anna mennä vaan, kyllä se siitä lähtee” ei ole vitsi vaan oikeasti käytössä oleva fraasi. Ja kyllä se siitä lähteekin – nimittäin henki. Tai ainakin vanhan liiton aikana olisi lähtenyt.

Yllä siteeratut nelosluvun jakeet 3-6 korostavat nimenomaan kristillistä yhteyttä. Tähän yhteyteen ei ole tarkoituskaan sitoa kaikenmaailman hurmahenkiä ja profetiankeksijöitä, vaan kristilliseen elämäntapaan pyrkivät aidot kristityt. Muille pitää sanoa suoraan: ette kuulu meihin. Näin karismaattisessa liikkeessä ei kuitenkaan tehdä, vaan kuka tahansa, joka väittää jonkin jumalan hänen kauttaan yliluonnollisesti toimivan, hyväksytään yhteisöön.

Paavali jatkaa efesolaiskirjeen nelosluvussa:

7 Mutta itsekullekin meistä on armo annettu Kristuksen lahjan mitan mukaan.

Armolahjoja! Armolahjoja kaikkialla! No ei sentään kaikkialla, vaan Kristuksen ruumis -teologian yhteydessä. Tämä on hirvittävän olennaista. Tätä armolahjat maintsevaa jaetta edelsi neljä jaetta Kristuksen ruumis -teologiaa ja sitä tulee kohta lisääkin. Samoin on ainakin kohdissa room 11 ja 1. kor 12 ja se on olennaistakin olennaisempaa.

Karismaattisuudessa armolahja tarkoittaa yliluonnollista kykyä välittää jumalallinen viesti tai parantaa sairas tai vastaavaan. Jonkinsortin ihmelahjaa. Karismaattisessa yhteisössä sellaiset lahjat – vaikka eivät siis aitoja olekaan – rikkovat seurakuntaruumiin yhteyttä korottamalla joitain ihmisiä toisia paremmiksi. Näin ei tietenkään opeteta, mutta niin uskotaan silti: se, jolla on yliluonnollinen kyky sihistä kuin krapulainen hämähäkki, on ylempää kastia ja se, jolla tätä kykyä ei vielä ole, kokee olevansa huono ja riittämätön. Nämä ”lahjat” eivät ole käytössä toisten rakentamiseksi vaan itsensä korottamiseksi ja nautinnon hankkimiseksi yliluonnollisiksi väitetyin keinoin.

Kuuntele vaikka tämä karismaattinen (harha)opetus armolahjoista. Siinäkin armolahja -sana tarkoittaa koko ajan yliluonnollista kykyä nähdä näkyjä tai välittää sanoja jumalalta, ei muuta.

Kristillisessä teologiassa taas armolahja tarkoittaa ihan muuta. Se kuuluu yhteen Kristuksen ruumis -teologian kanssa, sillä jo Kristuksen ruumiiseen kuuluminen itsessään on sekä armoa, että lahja. Kristuksen ruumiin jäseneksi liittyminen tarkoittaa uskoontuloa ja uskoontulohan ei ole ihmisen vapaasta tahdostaan tekemä päätös tai omilla ansioilla saavutettu juttu, vaan armosta saatu lahja (ef 2:8-9).
Tämän lisäksi armolahja tarkoittaa mitä tahansa lahjaa eli kykyä, joka ihmisellä Jumalan armosta on. Kaikki ihmisten kyvyt tulevat Jumalalta ja ovat armoa, eivät ansaittuja tai itse hankittuja ominaisuuksia. Täten armolahja tarkoittaa 99,99 -prosenttisesti jotain ihan muuta, kuin mitä karismaatikko sillä tarkoittaa, sekä lisäksi profeetoilla ja apostoleilla olleita, yliluonnollisia armolahjoja.

Kristuksen ruumiin yhteydestä ja armolahjoista puhuttuaan Paavali jatkaa efesolaiskirjeessä:

8 Sentähden on sanottu: ”Hän astui ylös korkeuteen, hän otti vankeja saaliikseen, hän antoi lahjoja ihmisille”.

Uskova on kristuksen saaliikseen ottama vanki – Jumala ei siis kysellyt meidän tahtoamme vaan kaappasi meidät omikseen sen suurempia kyselemettä – tai pikemminkin ensin kysellen ja saaden vastaukseksi ”en suostu” – ja näille vangeilleen hän sitten antaa erilaisia lahjoja. Yhdestä tulee pastori, yhdestä kanttori, joku poraa reikiä metallilevyihin ja joku säveltää heviä. Lahjat ovat lähes pelkästään tälläisiä luonnollisen näköisiä asioita, eivätkä niinsanottuja ilmoituslahjoja. Näin oli myös apostolien aikana, kuten kaikki hyvin tietävät.

9 Mutta että hän astui ylös, mitä se on muuta, kuin että hän oli astunut alaskin, maan alimpiin paikkoihin?
10 Hän, joka on astunut alas, on se, joka myös astui ylös, kaikkia taivaita ylemmäksi, täyttääkseen kaikki.

Ihmiseksi tullut Jumala astui vapaaehtoisesti alas tuonelaan, kuolemaan, manalaan tai miten sen sitten haluaakin sanoa. Hän nousi sieltä ja astui ”kaikkia taivaita ylemmäksi, täyttääkseen kaikki”. Jos ymmärrät mitä tuo tarkoittaa, niin tajuat, että se on hienoa. Kuningasten Kuningas otti orjan muodon ja kärsi sinun puolestasi – mutta astui sitten ylös kirkkauteen hallitsemaan maailmaa. Ja sieltäkö hän sitten antaa yhdelle kyvyn pulputtaa siansaksaa ja toiselle kyvyn profetoida vähän miten sattuu? Ei. Ei missään nimessä. Jos minun raamatuntulkintani on väärä ja Kuningas edelleen antaa ilmoituslahjoja seuraajileen, niin hänen seuraajansa löytyvät sitten jostain ihan muualta, kuin helluntaiseurakunnan lattialta sihisemästä.

Noniin, täältä se karismaattisuus sitten löytyy – vai löytyykö?

Nyt päästään siihen efesolaiskirjeen nelosluvun kohtaan, jossa aluksi mainittu keskustelukumppanini näki profeetan- ja apostolinviran jatkumisen:

11 Ja hän antoi muutamat apostoleiksi, toiset profeetoiksi, toiset evankelistoiksi, toiset paimeniksi ja opettajiksi,
12 tehdäkseen pyhät täysin valmiiksi palveluksen työhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen,
13 kunnes me kaikki pääsemme yhteyteen uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa, täyteen miehuuteen, Kristuksen täyteyden täyden iän määrään,
14 ettemme enää olisi alaikäisiä, jotka ajelehtivat ja joita viskellään kaikissa opintuulissa ja ihmisten arpapelissä ja eksytyksen kavalissa juonissa;
15 vaan että me, totuutta noudattaen rakkaudessa, kaikin tavoin kasvaisimme häneen, joka on pää, Kristus,
16 josta koko ruumis, yhteen liitettynä ja koossa pysyen jokaisen jänteensä avulla, kasvaa rakentuakseen rakkaudessa sen voiman määrän mukaan, mikä kullakin osalla on.

Saman kirjeen kakkosluvussa Paavali puhui profeetoista ja apostoleista Kristuksen ruumis -teologian yhteydessä, sanoen lukijoilleen, että he ovat ”pyhien kansalaisia ja Jumalan perhettä, apostolien ja profeettain perustukselle rakennettuja, kulmakivenä itse Kristus Jeesus, jossa koko rakennus liittyy yhteen ja kasvaa pyhäksi temppeliksi Herrassa; ja hänessä tekin yhdessä muitten kanssa rakennutte Jumalan asumukseksi Hengessä”. Aluksi mainitulle karismaatikolle oli selvää, että tuo kohta puhuu jo menneistä asioista, jotka eivät kuulu meidän aikaamme; siis apostoleista ja profeetoista, jotka laskivat perustuksen, jolle sitten kaikkina tulevina aikoina seurakunta rakennetaan ja perustustahan ei tietenkään lasketa kuin kerran rakentamisen alussa. Mutta hei – tämähän on sitä ihan samaa Kristuksen ruumis -teologiaa, kuin jokaisessa muussakin kohdassa, kun tässä kirjeessä apostolit ja profeetat mainitaan! Siinä kakkosluvussa vain puhutaan ruumiin sijaan temppelistä ja pään sijaan kulmakivestä, mutta vertauksella tarkoitetaan ihan samaa asiaa: seurakunnan yhteyttä Kristuksen alaisuudessa. Paavali siis toistaa saman pointin hiukan eri sanoilla ensin luvussa 2, sitten luvussa 3 ja nyt vielä tässä nelosluvussa, jossa karismaatikko asiaa yhtään perustelematta haluaakin profetian tarkoittavan jotain ihan eri asiaa, kuin aiemmin samassa kirjeessä – eli jotain arkista ilmiötä, jota esiintyy laajasti kaikkialla ja vieläpä läpi koko seurakunnnan olemassaolon ajan. Miksi tämmöinen yhtäkkinen muutos?

Miksi -kysymykseen karismaattisesta teologiasta ei tietääkseni löydy vastausta. Emme voi olla huomaamatta Paavalin ilmiselvästi puhuvan tässä nelosluvun kohdassa (4:11-16) samasta ilmiöstä, kuin mistä hän puhui luvuissa 2 ja 3 samasta asiasta puhuessaan. Hän jo selitti, miten seurakunta rakennetaan kerran toimineiden [=ei jatkuva virka] apostolien ja profeettojen perustukselle (2:20) ja miten apostolit ja profeetat olivat niitä, jotka ensimmäisinä [=ei jatkuva virka] saivat tiedon evankeliumin koko laajuudesta (3:5). Kolmannen kerran samasta asiasta puhuessaan (luku 4) hän painottaa pitkästi pointtiaan seurakuntaruumiin rakentumisesta, mutta jättää sillä kertaa sanomatta erikseen, että ”hei muuten muistakaa sitte et se profeetan virka lakkaa ihan näillä näppäimillä”. Mielestäni hänen ei tarvitse sanoa sitä kolmatta kertaa heti perään, vaan asia on jo tullut lukijalle selväksi.

Ai niin, piti vielä jossitella. Jos olen väärässä ja profetia kuuluu jostain syystä sittenkin vielä meidän päiviimme, niin sitten hellarit ovat kaikki kadotettuja. Ihan oikeasti: jos profetian lahja tai profeetan virka vielä jatkuu, jokainen karismaatikko joutuu helvettiin.

Antakaa kun perustelen. Armolahjoistahan on kirjoitettu, että Henki jakaa kullekin lahjoja sen mukaan kuin tahtoo (1kor12). Profetian lahja on, kuten tiedät, äärimmäisen tärkeä lahja seurakunnan rakentamiseksi (1kor14). Jumala siis varmasti tahtoisi, että kaikilla seurakunnilla tai vähintääkin kaikissa kristillisissä tunnustuskunnissa tuota lahjaa esiintyisi, eikö vain? Helluntailaisuudessa sitä ei kuitenkaan esiinny – on vain huijareita ja sihisijöitä, eli hurmahenkiä, jotka täyttävät joka ikisen raamatun tarjoaman väärän profeetan kriteerin! Kun kerran Jumala päättää jakaa Kristuksen ruumiiseen profetian lahjaa miten tahtoo (1kor12), eikö sen puuttuminen helluntailiikkeestä osoittaisi vain, että helluntailaiset eivät kuuluisi Kristuksen ruumiiseen – muutenhan Jumala antaisi sen heillekin!

Onneksi Raamattu kuitenkin osoittaa profetian lahjan loppuneen jo ensimmäisellä vuosisadalla. Hellarit voivat huokaista helpotuksesta. Vaikka heidän uskontonsa ei kristillinen liike olekaan, moni heistä on silti kristittyjä. Harhaanjohdettuja ja pahasti vedätettyjä, mutta kristittyjä kumminkin.

Jatketaan nyt se nelosluku loppuun vielä!

Tämän artikkelin varsinainen pointti tuli kaiketi sanottua yllä. Mutta tutkitaan nyt koko luku kuitenkin loppuun asti vielä sillä se on Jumalan sanaa ja tarkoitettu meidän opetukseksemme.

Profeetat kuuluvat Kristuksen ruumiiseen eli seurakuntaan, kuten edellä on useasti todettu. Sama logiikka toiseen suuntaan tarkoittaa myös sitä, että uskonnot, jotka eivät tunnusta Jeesuksen lähettämiä profeettoja ja apostoleja, kuuluvat johonkin ihan muuhun kuin tuohon seurakuntaruumiiseen. Sellaisista ja niiden menoista Paavali varoittaa efesolaisia:

17 Sen minä siis sanon ja varoitan Herrassa: älkää enää vaeltako, niinkuin pakanat vaeltavat mielensä turhuudessa,
18 nuo, jotka, pimentyneinä ymmärrykseltään ja vieraantuneina Jumalan elämästä heissä olevan tietämättömyyden tähden ja sydämensä paatumuksen tähden,
19 ovat päästäneet tuntonsa turtumaan ja heittäytyneet irstauden valtaan, harjoittamaan kaikkinaista saastaisuutta, ahneudessa.

Ymmärryksen pimentyminen listataan tuossa paheena, jos huomasit. Hellarit taas pitävät sitä hyveenä ja kehoittavat ihmisiä rukoilemaan ilman ymmärrystä, tyhjää shibidibuuta hokien. Tuossa sellaista paheksuu Paavali ja toisaalla sen suoraan kieltää Jeesus: ”Ja kun rukoilette, niin älkää tyhjiä hokeko niinkuin pakanat, jotka luulevat, että heitä heidän monisanaisuutensa tähden kuullaan”. Onnea vain kaikille rukouksen kellottajille ja tyhjänhokijoille!

Pakanoiden vaellusta kuvattuaan Paavali jatkaa:

20 Mutta näin te ette ole oppineet Kristusta tuntemaan,
21 jos muutoin olette hänestä kuulleet ja hänessä opetusta saaneet, niinkuin totuus on Jeesuksessa:
22 että teidän tulee panna pois vanha ihmisenne, jonka mukaan te ennen vaelsitte ja joka turmelee itsensä petollisia himoja seuraten,
23 ja uudistua mielenne hengeltä
24 ja pukea päällenne uusi ihminen, joka Jumalan mukaan on luotu totuuden vanhurskauteen ja pyhyyteen.

Kristus on jotain ihan muuta, kuin pakanoiden turha elämäntyyli. Vanha ihminen rakastaa shamaanien suoltamia höpöhöpöennustuksia ja hämäriä näkykuvia, joita helluntaiseurakunnassa tarjotaan. Se vanha ihminen on laitettava pois ja on uudistuttava, elettävä niin kuin uudeksi luodun ihmisen sopii.

Uuden elämän ohjeet jatkuvat:

25 Pankaa sentähden pois valhe ja puhukaa totta, kukin lähimmäisensä kanssa, sillä me olemme toinen toisemme jäseniä.
26 ”Vihastukaa, mutta älkää syntiä tehkö.” Älkää antako auringon laskea vihanne yli,
27 Älkääkä antako perkeleelle sijaa.

Valhe (eli karismaattiset profetiat) on laitettava pois. Miksi korva valehtelisi nenälle – ruumishan toimii vain silloin, kun jäsenet toimivat toinen toisiaan varten. Kristittyjen on myös tarkoitus elää ihan normaalia elämää, eikä vain soukata ja lillua jossain lämpimässä ilmapiirissä, niinkuin jotkut karismaatikot ajatteletvat. Tämä tarkoittaa, että sitten tulee myös vastaan normaaliin elämään kuuluvia tilanteita, eli ihmisten välisiä riitoja, joissa on ihan luvallista suuttua. Silloin on kuitenkin annettava anteeksi ja jatkettava elämää.

28 Joka on varastanut, älköön enää varastako, vaan tehköön ennemmin työtä ja toimittakoon käsillään sitä, mikä hyvää on, että hänellä olisi, mitä antaa tarvitsevalle.

Muistathan, että Raamattu erottelee syntejä pienempiin ja suurempiin synteihin? Murhasta annettiin aina kuolemanrangaistus. Aviorikoksesta sai myös antaa, sekä väärin profetoinnista. Varkaudesta taas ei saanut rangaista kuolemalla, vaan varkaan piti korvata tekonsa. Karismaattisuudessa tämä on järjestys on kieroutunut: väärin profetoimiseen kannustetaan, mutta kokeilepa varastaa samassa seurakunnassa kolehtihaavi ja juosta pakoon. Tähän pienempään syntiin suhtaudutaan todennäköisesti ankarasti heti sen perään, kun suurempaan syntiin on kannustettu.

Joka on elättänyt itsensä synninteolla, voi kouluttautua vaikka hätäkeskuspäivystäjäksi ja elättää itsensä tehden hyvää. Hyvä vinkki muuten myös pakanoille!

29 Mikään rietas puhe älköön suustanne lähtekö, vaan ainoastaan sellainen, mikä on rakentavaista ja tarpeellista ja on mieluista niille, jotka kuulevat.

Ylläolevasta jakeesta oikein huokuu se, miten hurmoskielet oli Paavalille täysin vieras ilmiö. En edes kommentoi sitä sen enempää, vaan voit itse tuijottaa sitä kunnes ymmärrät. Siinä se lukee, anna mennä!

30 Älkääkä saattako murheelliseksi Jumalan Pyhää Henkeä, joka on teille annettu sinetiksi lunastuksen päivään saakka.
31 Kaikki katkeruus ja kiivastus ja viha ja huuto ja herjaus, kaikki pahuus olkoon kaukana teistä.
32 Olkaa sen sijaan toisianne kohtaan ystävällisiä, hyväsydämisiä, anteeksiantavaisia toinen toisellenne, niinkuin Jumalakin on Kristuksessa teille anteeksi antanut.

Pyhän Hengen murehduttamisesta puhutaan keskellä moraalisia ohjeita. Liian monesti on tullut vastaan tilaneteita, jossa oppikysymykset on yritetty vaientaa varoittamalla, että ne saattavat olla Pyhän Hengen pilkkaa. Mutta ei, eivät ne ole, eikä opista keskustelu myöskään murehduta Pyhää Henkeä. Moraaliton ja paha elämä on se asia, jonka Henki on ilmoittanut aiheuttavan itselleen harmia.

Myös Pyhän Hengen pilkalle on olemassa konteksti. Mitäs jos lukisit seuraavaksi Matteuksen luvun 12 kokonaan, sillä sieltähän se selviää.

Spoiler: kysymysten kysyminen 1900 -luvulla perustetun lahkon opista ei ole se, mistä Jeesus siinä varoittaa.